Minua on hieman laiskottanut. Jouluaattokin hurahti rannalla
makoillessa ja uusi vuosi pyörähti käyntiin helteisessä ilotulituksessa
Copacabanalla. En ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Onhan tekemistä
tietenkin rantakävely, rannalla istuminen ja meripomppelu, joita kaikkia olen
harrastanut kiitettävästi.
Meressä ei voi uida useinkaan aaltojen takia. Siellä pompitaan aaltojen mukana rannan turvallisessa läheisyydessä. Sopivaan aaltoon pääseminen on taitolaji, johon olen vasta perehtymässä. Vaarallisista merivirtauksista kertovat kyltit on rannalla lähes joka päivä. Jos haluaa päästä mukavasti pomppimaan aallon mukana, täytyy selviytyä rantaan tyrskyävistä mainingeista. Siihen lienee sukeltaminen paras keino. Voi käydä niin, että edellinen rantautunut aalto paiskaisee sinut huomaamattasi päin tulevaa aaltoa, eikä sulavasta sukelluksesta silloin ole tietoakaan. Päinvastoin, pärskit likaista merivettä suusta ja sieraimista, samalla kun kiskot mummouikkareita ylemmäs ja huomaat persauksen saaneen tukevan hiekkatoppauksen housun sisään. Kuppikoko yläosassa on kasvanut muutaman hiekkadesilitran verran samalla sukelluksella. Joten, kivaa on ollut, ainakin sivustakatsojilla.
Meillä on ollut ilo nauttia sukulaisten seurasta alkuvuosi. Samalla minäkin olen päässyt osalliseksi Rion turistinähtävyyksistä. Kuuluisin lienee Kristuspatsas, jonka juurelle mennään sademetsän läpi junalla. Patsas oli hirmuisen iso ja sen juurella oli todella kuuma. Porukkaa oli pällistelemässä joka tasanne täynnä ja tietenkin kaikki kuvasivat kännyköillä ja kameroilla minkä kerkesivät. Tämän turistikohteen suosittu kuvasuunta oli makuulta patsaan juurelta, kuvattavan pitäessä kämmeniään patsaan kämmenten suuntaisesti vastakkain. Taiteellista, tosiaan. Piti varoa, ettei tallaa kenenkään kuvaajan päälle ruuhkassa.
Minäkin kuvasin tytärtäni, joka ilmoitti, etten ole
onnekseni ryhtynyt valokuvaajaksi. En osaa yhtään katsoa kuvakulmia, valotuksia
tai ainakaan sitä, että kuvattava ei näyttäisi pulskalta, punaiselta tai muuten
vaan sellaiselta, kuin nyt yleensä helteellä näytetään. Hikiseltä ja
ryvettyneeltä. Enkä suostunut menemään
makuulle patsaan juurelle. Sen verran surkeita kuvia osasin ottaa, että minut
hetkeksi irtisanottiin kuvaushommista. Vai tapahtuikohan se irtisanominen jo
edellisellä kuvausreissulla? Junamatkalla korkeuksista alaspäin vaunuun hyppäsi
joukko paikallisia muusikoita. Iloiset heput esittivät muutaman reippaan rallatuksen
ja laittoivat hatun sitten kiertämään. Ja tytär pääsi tanssahtelemaan
soittajien kanssa. Onneksi ei sentään jäänyt kiertueelle pidemmäksi aikaa.
Pao de Acucar oli mukavampi nähtävyys. Taas mentiin korkealle yläilmoihin, mutta tällä kertaa vaijerihissivaunuissa. Vuorilla oli tilaa mukavasti ja näköalat olivat huikaisevat. Sielläkin valokuvattiin. Minä olin ottanut kuvia maasta jalkojeni juurella. Muutama ihan musta kuva oli tullut kohteesta, ja sellainen kuva, jossa oli oranssia. Täydellistä taidetta minun mielestäni, katsoja voi itse päätellä, mikä näistä oli auringonlasku. Tyttärelle en kyllä kaikkia otoksia näyttänyt, ei hän kuitenkaan olisi taiteeni päälle mitään ymmärtänyt. Aurinko muuten laski vuorelta katsottuna ihan yhtä hienosti kuin järven rannalta katsottuna. Ainahan se on vaikuttavaa, kun aurinko näyttää laskevan veteen, vaikka pieneen suomalaisjärveen. Atlantti tai Vesijärvi, sama laskutapa näyttää auringolla olevan.
Santa Teresaan, Rion businesskeskustan lähelle, on chileläinen
taiteilija päällystänyt parisataa rappusta erilaisilla laatoilla. Taiteilija on
roudannut eri maista kaakeleita ja aloitti päällystystyön joidenkin lähteiden
mukaan jo 1990 luvulla. Taiteilijan nimeä en bongannut mistään pikaisella
googletuksella. Tytär halusi välttämättä päästä rappusia kävelemään, ja sinne
saatiin värvättyä puolison lankomies ja siskokin. Helle oli kova ja rappusia
riitti. Sukulaismies Vantaalta löysi kaksi suomalaista laattaa, mitä voi jo
pitää ihmeenä sinänsä. Laattoja on rappusissa todella paljon, tuhansia
varmasti. Suurempi ihme oli se, että me kaikki yli viisikymppiset kävelimme
raput ylös ja vielä alaskin, kiiveten välillä rappujen tasanteille
rakennetuille korokkeille kuvattavaksi. Minäkin sain ottaa muutaman kuvan.
Naapurissamme on katsomisen arvoinen paikka Dois Irmaos
parque, puisto, joka on rakennettu vuoren rinteelle, jonka nimi on suomeksi
Kaksi veljestä. Toista vuoren huippua olen kuvannut parvekkeeltamme, siellä on
usein myös vuorikiipeilijöitä. Kiipesimme sinne tyttären kanssa helteisenä
aamupäivänä. Emme kuitenkaan vuoren rinnettä pitkin talttojen ja köysien
kanssa, vaan siksaktietä parin kilometrin matkan ylöspäin. Saimme nauttia
lähestulkoon ilman seuraa upeista näköaloista yli Rion mielettömän kauniin
kaupungin. Reissusta ei tarvinnut maksaa mitään, päinvastoin, saimme ihan
ilmaiseksi poltettua miljoona kaloria kiivettyämme yli kolmenkymmenen asteen
helteessä. Sain kunnian ottaa tyttärestä muutaman kuvan tällä reissulla, kun
kukaan muu perhekunnastamme ei suostunut kiipeämishommiin sunnuntaipäivän
ratoksi.
Yö tuli nukuttua hieman huonosti, rottamaisia unia nähden.
Kotkanpoika oli laittanut huoneensa oven lukkoon asti. Rotat ovat tunnetusti
taitavia avaamaan suljettuja ovia. Aamulla puolisolla oli aikainen lähtö
töihin, ja nousin keittelemään kahvia hyvissä ajoin. Keittiöön meno hirvitti.
Avasin oven varovasti, melkein jo arvaten mitä vastassa olisi. Siinähän se
musta veijari makasi, juuston vieressä ketarat sojossa, häntä suorana. Kuollut,
toivottavasti, ajattelin ja päätin kiertää otuksen hyvän matkan päästä. Ei se
liikahtanutkaan. Laitoin kahvin tippumaan ja odottelin apuvoimia suihkusta.
Ihana sankarini saapuikin melko pian, ja ihmetteli, miksi en ollut korjannut
raatoa pois. Hautajaisia ei viitsi yksin pitää, joten puoliso sai kunnian
laittaa rotan arvoiseensa muovipussiin ja roskakuiluun. Minä desinfioin lattiat
ja Kotkanpoika heräsi ihmettelemään mitä tapahtuu. Harmitteli, kun ei kuvattu
kuollutta rottaa. Eipä tullut ensimmäisenä mieleen.
Rottia ei ole asunnossamme enää näkynyt. Rotankolo on
tukittu terapiapallolla. Ei sillä, että rotat tarvitsisivat terapiaa, mutta
arvelin, että jos pallo siirtyy, osaan olla varuillani rotan suhteen. Torajyvät
ovat edelleen huoneen nurkassa lautasella, ja ovimies oli teurastanut toisenkin
rotan autotallista. Tai myrkyttänyt, joka tapauksessa toinen mustaturkki oli
autotallissamme saanut lopullisen häädön. Nyt vaan odotellaan, näkyykö lisää
näitä kotieläimiä. Täytyy myöntää, että
hieman erilailla kuuntelen rasahduksia illan pimeydessä yksin ollessani.