Nähtävyyksiä ihmettelemässä

Minua on hieman laiskottanut. Jouluaattokin hurahti rannalla makoillessa ja uusi vuosi pyörähti käyntiin helteisessä ilotulituksessa Copacabanalla. En ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Onhan tekemistä tietenkin rantakävely, rannalla istuminen ja meripomppelu, joita kaikkia olen harrastanut kiitettävästi.

Meressä ei voi uida useinkaan aaltojen takia. Siellä pompitaan aaltojen mukana rannan turvallisessa läheisyydessä. Sopivaan aaltoon pääseminen on taitolaji, johon olen vasta perehtymässä. Vaarallisista merivirtauksista kertovat kyltit on rannalla lähes joka päivä. Jos haluaa päästä mukavasti pomppimaan aallon mukana, täytyy selviytyä rantaan tyrskyävistä mainingeista. Siihen lienee sukeltaminen paras keino. Voi käydä niin, että edellinen rantautunut aalto paiskaisee sinut huomaamattasi päin tulevaa aaltoa, eikä sulavasta sukelluksesta silloin ole tietoakaan. Päinvastoin, pärskit likaista merivettä suusta ja sieraimista, samalla kun kiskot mummouikkareita ylemmäs ja huomaat persauksen saaneen tukevan hiekkatoppauksen housun sisään. Kuppikoko yläosassa on kasvanut muutaman hiekkadesilitran verran samalla sukelluksella. Joten, kivaa on ollut, ainakin sivustakatsojilla.

 Merivesi ei ole täällä mitenkään lämmintä verrattuna muuhun ilmaan. Riossa alkoi kesä 22.12, samalla kun rakas lapsoseni saapui joulun viettoon tänne. Sen jälkeen ei ole satanut kuin yhtenä päivänä, ja lämpötila on ollut yli kolmenkymmenen yötä päivää. Epätavallista tässä tilanteessa on se, ettei vettä ole satanut. Kesäaika on täällä kuulemma sateisinta aikaa. Päiväntasaajan kieppeillä kun ollaan, pitäisi sadetta tulla melkein joka päivä. Ensi viikonvaihteessa Brasilia siirtyy talviaikaan. Kelloja siirretään yksi tunti taaksepäin. Josko sitten tulisi sadettakin. Kelien viilenemistä ei ole vielä odotettavissa. Vähän myöhemmin, huhti-toukokuussa, voi lämpö pudota jopa kahteenkymmeneenviiteen. Huh. Senhän me jo koimme, kun ensimmäisen kerran tulimme tänne.

Meillä on ollut ilo nauttia sukulaisten seurasta alkuvuosi. Samalla minäkin olen päässyt osalliseksi Rion turistinähtävyyksistä. Kuuluisin lienee Kristuspatsas, jonka juurelle mennään sademetsän läpi junalla. Patsas oli hirmuisen iso ja sen juurella oli todella kuuma. Porukkaa oli pällistelemässä joka tasanne täynnä ja tietenkin kaikki kuvasivat kännyköillä ja kameroilla minkä kerkesivät. Tämän turistikohteen suosittu kuvasuunta oli makuulta patsaan juurelta, kuvattavan pitäessä kämmeniään patsaan kämmenten suuntaisesti vastakkain. Taiteellista, tosiaan. Piti varoa, ettei tallaa kenenkään kuvaajan päälle ruuhkassa.

Minäkin kuvasin tytärtäni, joka ilmoitti, etten ole onnekseni ryhtynyt valokuvaajaksi. En osaa yhtään katsoa kuvakulmia, valotuksia tai ainakaan sitä, että kuvattava ei näyttäisi pulskalta, punaiselta tai muuten vaan sellaiselta, kuin nyt yleensä helteellä näytetään. Hikiseltä ja ryvettyneeltä.  Enkä suostunut menemään makuulle patsaan juurelle. Sen verran surkeita kuvia osasin ottaa, että minut hetkeksi irtisanottiin kuvaushommista. Vai tapahtuikohan se irtisanominen jo edellisellä kuvausreissulla? Junamatkalla korkeuksista alaspäin vaunuun hyppäsi joukko paikallisia muusikoita. Iloiset heput esittivät muutaman reippaan rallatuksen ja laittoivat hatun sitten kiertämään. Ja tytär pääsi tanssahtelemaan soittajien kanssa. Onneksi ei sentään jäänyt kiertueelle pidemmäksi aikaa.

Pao de Acucar oli mukavampi nähtävyys. Taas mentiin korkealle yläilmoihin, mutta tällä kertaa vaijerihissivaunuissa. Vuorilla oli tilaa mukavasti ja näköalat olivat huikaisevat. Sielläkin valokuvattiin. Minä olin ottanut kuvia maasta jalkojeni juurella. Muutama ihan musta kuva oli tullut kohteesta, ja sellainen kuva, jossa oli oranssia. Täydellistä taidetta minun mielestäni, katsoja voi itse päätellä, mikä näistä oli auringonlasku. Tyttärelle en kyllä kaikkia otoksia näyttänyt, ei hän kuitenkaan olisi taiteeni päälle mitään ymmärtänyt. Aurinko muuten laski vuorelta katsottuna ihan yhtä hienosti kuin järven rannalta katsottuna. Ainahan se on vaikuttavaa, kun aurinko näyttää laskevan veteen, vaikka pieneen suomalaisjärveen. Atlantti tai Vesijärvi, sama laskutapa näyttää auringolla olevan.

Santa Teresaan, Rion businesskeskustan lähelle, on chileläinen taiteilija päällystänyt parisataa rappusta erilaisilla laatoilla. Taiteilija on roudannut eri maista kaakeleita ja aloitti päällystystyön joidenkin lähteiden mukaan jo 1990 luvulla. Taiteilijan nimeä en bongannut mistään pikaisella googletuksella. Tytär halusi välttämättä päästä rappusia kävelemään, ja sinne saatiin värvättyä puolison lankomies ja siskokin. Helle oli kova ja rappusia riitti. Sukulaismies Vantaalta löysi kaksi suomalaista laattaa, mitä voi jo pitää ihmeenä sinänsä. Laattoja on rappusissa todella paljon, tuhansia varmasti. Suurempi ihme oli se, että me kaikki yli viisikymppiset kävelimme raput ylös ja vielä alaskin, kiiveten välillä rappujen tasanteille rakennetuille korokkeille kuvattavaksi. Minäkin sain ottaa muutaman kuvan.

Naapurissamme on katsomisen arvoinen paikka Dois Irmaos parque, puisto, joka on rakennettu vuoren rinteelle, jonka nimi on suomeksi Kaksi veljestä. Toista vuoren huippua olen kuvannut parvekkeeltamme, siellä on usein myös vuorikiipeilijöitä. Kiipesimme sinne tyttären kanssa helteisenä aamupäivänä. Emme kuitenkaan vuoren rinnettä pitkin talttojen ja köysien kanssa, vaan siksaktietä parin kilometrin matkan ylöspäin. Saimme nauttia lähestulkoon ilman seuraa upeista näköaloista yli Rion mielettömän kauniin kaupungin. Reissusta ei tarvinnut maksaa mitään, päinvastoin, saimme ihan ilmaiseksi poltettua miljoona kaloria kiivettyämme yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Sain kunnian ottaa tyttärestä muutaman kuvan tällä reissulla, kun kukaan muu perhekunnastamme ei suostunut kiipeämishommiin sunnuntaipäivän ratoksi.

 Turistioppaana toimiminen oli niin rankkaa, että seuraavan sukulaisryhmän tultua en enää nähtävyyksiä lähtenyt katsomaan. Rantaelämää jaksoin viettää useita tunteja päivässä sukulaisten seurana. Järjestin myös pienen iltashown asunnossamme matkailijoiden iloksi. Siskoni löysi aamulla hedelmävadista oudosti nakerretun banaanin. Kukaan ei tunnustanut, että olisi pureskellut banaanin päätä kuorineen, tai muutenkaan kaivellut sitä. Sisko arveli, josko lintu olisi käynyt sisällä. Ei ollut, vaan kävijä selvisi samana iltana. Etenkin 12-vuotias Kotkanpoika riemastui, kun keittiötuolillamme istui ilmielävä rotta. Minä tietysti hieman kiljaisin, kun satuin olemaan ensimmäinen, joka rotan näki. Rotta luultavasti pelästyi yhtä paljon kuin minäkin ja vilisti nopeasti hyllykön taakse piiloon. Paikalla olleet miehet hakivat harjoja aseiksi, mutta rottaa ei saatu esille, vaikka kuinka lattiaa lakaistiin. Hyllyn takaa löytyikin rotan mentävä kolo seinässä. Kotkanpoika muisti kertoa kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, että Saila huusi ja karkotti rotan piiloon.

 Varustauduimme rottajahtiin seuraavana yönä järein asein. Talon yleismieheltä löytyi myrkkyjä, joiden tarkoitus oli koitua rotan tuhoksi. Rotankolon eteen laitettiin torajyviä tai jotain. Ovimies leipoi pieniä papanoita juuston sisään, joiden kertoi olevan todella tehokkaita. Juusto jätettiin syötiksi keittiön lattialle. Olohuoneen ja keittiön ovet suljettiin yöksi, samoin makuuhuoneiden ovet ja ikkunatkin. Meidän makuuhuoneestamme löytynyt tuore rotan uloste ei houkuttanut enää ikkunoiden aukipitoon.

Yö tuli nukuttua hieman huonosti, rottamaisia unia nähden. Kotkanpoika oli laittanut huoneensa oven lukkoon asti. Rotat ovat tunnetusti taitavia avaamaan suljettuja ovia. Aamulla puolisolla oli aikainen lähtö töihin, ja nousin keittelemään kahvia hyvissä ajoin. Keittiöön meno hirvitti. Avasin oven varovasti, melkein jo arvaten mitä vastassa olisi. Siinähän se musta veijari makasi, juuston vieressä ketarat sojossa, häntä suorana. Kuollut, toivottavasti, ajattelin ja päätin kiertää otuksen hyvän matkan päästä. Ei se liikahtanutkaan. Laitoin kahvin tippumaan ja odottelin apuvoimia suihkusta. Ihana sankarini saapuikin melko pian, ja ihmetteli, miksi en ollut korjannut raatoa pois. Hautajaisia ei viitsi yksin pitää, joten puoliso sai kunnian laittaa rotan arvoiseensa muovipussiin ja roskakuiluun. Minä desinfioin lattiat ja Kotkanpoika heräsi ihmettelemään mitä tapahtuu. Harmitteli, kun ei kuvattu kuollutta rottaa. Eipä tullut ensimmäisenä mieleen.

Rottia ei ole asunnossamme enää näkynyt. Rotankolo on tukittu terapiapallolla. Ei sillä, että rotat tarvitsisivat terapiaa, mutta arvelin, että jos pallo siirtyy, osaan olla varuillani rotan suhteen. Torajyvät ovat edelleen huoneen nurkassa lautasella, ja ovimies oli teurastanut toisenkin rotan autotallista. Tai myrkyttänyt, joka tapauksessa toinen mustaturkki oli autotallissamme saanut lopullisen häädön. Nyt vaan odotellaan, näkyykö lisää näitä kotieläimiä.  Täytyy myöntää, että hieman erilailla kuuntelen rasahduksia illan pimeydessä yksin ollessani.

 Vieraat ovat toistaiseksi poistuneet näistä eläimellisistä olosuhteista. Seuraava urhea Rion kävijä, tulee vajaan kahden viikon kuluttua.  Silloin Rio on takuulla täynnä sambaa ja hikisiä ihmisiä. Karnevaaleihin valmistautuminen on jo alkanut, istutuksia katujen varsilla on suojattu verkoilla ja kepeillä. Bajamajoja on ilmestynyt rannoille ja sambakoulut ovat antaneet esimakua tulevasta sunnuntaisin rantakadulla. Ymmärtääkseni mieletöntä meteliä ja meininkiä on luvassa reilun viikon ajan täällä Riossa, alkaen 28.2.2014.

 Päivät kuluvat huolestuttavan hyvin, vaikka minulla ei ole mitään aikataulutettua menoa. Siis ei tarvitse lähteä aamulla töihin ja viettää siellä kahdeksan tuntia päivässä, työnantajan maksaessa menetetystä vapaa-ajasta pienen korvauksen. Nyt ei sitten sitä korvaustakaan ole näkynyt, se ehkä hieman harmittaa. Olen sisäistänyt eläkeläisen päivärytmin oikein mainiosti. Pitäisi vain saada sitä eläkettä. Voisiko anoa eläkettä sillä perusteella, että osaa jo olla eläkkeellä? Vuorotteluvapaata en varmasti enää toista kertaa saa, ja tämä ensimmäinen alkaa lähestyä uhkaavasti loppua. Yli puolet jo kulutettu!  No, en mieti sitä vielä, onhan melkein puolet vielä jäljellä. Muutama nähtävyyskin jäi kuvaamatta, josko sitten seuraavassa kirjoituksessa. Jos nyt vielä viitsin kirjoitella.

Ostoksilla, taas!

Joulun odotus aloitettiin ajoissa kauppakeskuksissa.

Olen tähän asti boikotoinut riolaisia vaatekauppoja. Oikeastaan vaatteita myyvät kaupat ovat täällä boutique-liikkeitä, jos nyt ymmärrän boutiquen merkityksen oikein. Joka tapauksessa, täällä on valtavasti erilaisiin asusteisiin ja vaatteisiin erikoistuneita myymälöitä. Myyjättäret näissä liikkeissä ovat niin hienosti pukeutuneita ja viimeisen päälle meikattuja, että tällainen keskiverto suomalaistantta on mieluusti kiertänyt liikkeet kaukaa. On suoraan sanottuna tullut sellainen olo, ettei kehtaa mennä sisälle, kun liikkeet vaikuttavat ulospäin niin upeilta. Eikä niissä yleensäkään näy muita ihmisiä kuin myyjättäret, joten olen päätellyt, että hinnatkin ovat sen mukaiset.

Vaatekauppaboikottini loppui kolmisen viikkoa sitten. Tarvitsin täyspitkän mekon itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin, joihin meidät oli kutsuttu. Kaapistani löytyi yksi trikoomekko, jonka arvelin epäsopivaksi siihen tilaisuuteen. Rohkaisin itseni ja lähdin ensimmäiselle ostoskierrokselle. Ostoskatu on lähes samaa suoraa jatkuen Leblonista Copacabanaan, noin kymmenen kilometriä. Sen varrella ovat kaikki liikkeet ja muutama ostoskeskus.  Kolusin varmaan neljäkymmentä vaatekauppaa ja huomasin olleeni ennakkoluuloinen. Myyjättäret olivat erittäin ystävällisiä, ja heitä riitti aina useampikin minua palvelemaan. Yhteistä kieltä ei vieläkään löytynyt, mutta elekielellä pärjäsimme oikein hyvin.

Suomalaiset ovat aina olleet tarkkoja yksityisyydestään. Täällä sellaista ei tunneta ainakaan vaatekaupoissa. Henkilökuntaa pistäytyy sovituskopissa useita kertoja tarkastamassa, miten vaate sopii. Ja jos ei sovi, toinen tuo heti kohta uuden asun kokeiltavaksi. Monta myyjää käy arvioimassa vaatteen pukevuutta ja asiakasta pyydetään tulemaan sovitettavan asun kanssa näytille kauppaan. Kaupassa voi olla toki muitakin asiakkaita, jotka kernaasti antavat mielipiteensä asusta. Hmm. Alkuun tämä tuntui melko hämmentävälle, mutta jo viidennessä kaupassa siihen tottui.  Sitten toisella ostoskierroksella ei tuntunut enää miltään, kun sovittelin kauppakeskuksen muotiliikkeessä mekkoa ja asiakkaat arvioivat sen hienoksi. Pakkohan se oli ostaa. Raja meni sitten siinä, että rintaliivikaupassa en tullut sovituskopista ulos. Myyjä kyllä tuli koppiin sisään ja neuvoi, miten ne liivit puetaan päälle. Ei uskonut, että vielä tähän ikään mennessä itse osaisin.

Palvelu on nopeaa ja ystävällistä, asiakas on täällä prinsessa. Luulen, että miehetkin saavat olla kunkkuja omissa kaupoissaan. Miestenvaateliikkeet eivät ole olleet tutkimukseni kohteita, vielä, joten en ole ihan varma.  Olen maininnut aikaisemminkin, että kaupoissa on runsaasti henkilökuntaa asiakasta passaamassa. Onhan se hienoa, ja ainakin vaatekaupoissa tuntui olevan asiantuntevia myyjiä. Pienet korjauksetkin onnistuvat saman tien, liikkeiden yhteydessä on yleensä ompelupalvelu. Ostoskierroksieni saldo olikin sitten kaksi mekkoa, yhdet kengät, yksi laukku ja vähän hepeniä ja koristuksia ylle ja alle. Loppuhuipennus tapahtui sitten, kun Visakorttini lakkasi toimimasta. En ollut lainkaan muistanut sellaista juttua kuin luottoraja. Kaikenlaista sitä on keksittykin ihmisen harmiksi. Nyttemmin olen korjannut tilanteen, ja korttini toimii taas.

Kerron vielä, kuinka ruokakaupassa käynnistäkin on tullut ilo. Opettelin käyttämään kotiinkuljetuspalvelua. Minä menen kauppaan ja kerään ostokset kärryyn ja maksan ne kassalle. Näytän kassalla kaupasta saamaani avaimenperää, jonka tietoihin on tallennettu osoitteemme ja nimeni. Lisäksi sillä saa alennuksia, kuten plussakortilla Suomessa. Sitten kassa yleensä jo kysyykin ”entrega?”, joka tarkoittaa kotiinkuljetusta. Minä vain nyökyttelen, ja sanon ehkä sim, sim. Sitten kassa kiljaisee kovalla äänellä jonnekin kaupan ulko-ovien suuntaan  ”entrega!” Hetkessä pörähtää paikalle pari avustavaa henkilöä ja pakkaa ostokseni sievästi kylmälaukkuihin ja laatikoihin. Kauppalaskuun lisätään noin 3 euroa vastaava summa. Noin tunnin – kahden kuluttua ystävällinen kuljetushenkilö onkin purkamassa ostoksiani keittiöni pöydälle. Cariocat, eli alkuperäiset riolaiset tekevät vielä jalostetumpaa tästä ostosten lajista. Heillä on kotona odottamassa siivooja, tai joku muu palvelija, joka sitten purkaa ostokset suoraan jääkaappiin ja komeroihin. Herrasväki voi sillä välin humputella tärkeimmissä tehtävissä, kuten kampaajalla, hieronnassa tai shoppailemassa lisää. On tässä suomitytöllä vielä opittavaa!

Kuvat ovat Rio Sul- shopping centeristä, joka on Botafogossa, Copacabanan jälkeen kartalla. Suosikkini ostoskeskuksista, siellä on kohtuuhintaista ja hyvät valikoimat.

Tässä vasta ostoksille lähdössä!

Ain laulain työtäs tee....

Kotikatu. Tietyömaa, tai tiekokous. Parvekkeelta kuvattu.

Olen tarkkaillut riolaisten työntekoa. Vähänkös tulee hiki jo pelkästä katsomisen riemusta. Riossa on paljon erilaisia rakennusprojekteja menossa, ja suurin lienee uuden metrolinjan rakentaminen Ipanemasta Barra da Tijucaan. Hankkeen pitäisi olla valmis 2015, ja tavoitteena olisi saada 300 000 ihmistä pois katuliikenteestä päivittäin! Näitä metrotyömaita on Ipaneman ja Leblonin välillä useita, ja uteliaat pääsevät kurkkimaan aitojen yli todellista rakentamista. Työntekijöitä vaikuttaa olevan joka puolella, ja heidän taukotilansa, bajamajat, eivät pysy lämpimällä kelillä piilossa keneltäkään, jolla on hajuaisti tallella. Metrotyömaa on siinä mielessä poikkeuksellinen, että työntekijöistä suurin osa pitää kypärää päässä. Muualla en ole moista ihmettä nähnyt, saati sitten turvavaljaita korkeilla paikoilla, tai turvakenkiä tai muita sellaisia typeriä hidasteita, joita Suomessa on pakko käyttää. Jos ei käytä, pomolle voi käydä jotain ikävää, olen kuullut.

Yksi mies kuopassa, yksi istuu aidan vieressä, yksi kävelee ja pian kaikki neljä istuvat kuopan äärellä.

Leblonissa, jossa nyt asumme, rakennetaan ja kunnostetaan taloja. Meidänkin talossamme on ollut ulkoseinän rappaus- ja maalaustoimenpiteet menossa jo useamman viikon ajan. Iloiset työmiehet pystyttivät rakennustelineet korjattavien ulkoseinien viereen muistaakseni syyskuun loppupuolella. Telineiden väliin laitettiin muutamia lautoja työskentelypisteiksi. Kohta kahden kuukauden ajan reippaat raksamiehet ovat tulleet tälle työmaalle äänekkään puheensorinan kera joka arkiaamu. Paitsi tietenkin vesisateella, silloin ei näy ketään. Kuuluu kylläkin. Äänet työmaalta kantautuvat meille varsin hyvin, sillä makuuhuoneemme ikkunat sijaitsevat tällä työmaalla. Eikä täällä ole kuin yhdet ikkunat, ilman äänieristystä.

Maisema makuuhuoneemme ikkunasta

Rakennustelineet ja vihreä seinä. Täytyy sanoa, ettei näkymä makuuhuoneesta ole mikään ihmeellinen, vaikkei siellä telineitä oliskiaan. Mutta eipä sinne paista aurinkokaan, mikä on hyvä juttu! Eikä silmät kiinni nukkuessa mitään maisemia katsellakaan. Ylhäältä näkyy pala taivasta ja metsikköä, ja alas on näkymä talon autohalliin :-) Ja, kuullaan kyllä, koska naapurin isäntä päräyttää prätkällään menemään, tai tulee takaisin... Alemmassa kuvassa näkyy raksamiehen jukurttipurkki, joka jäi meidän ikkunan tasalle, ilmastointilaitteen päälle. On nyt ollut siinä kaksi päivää. Vesisadetta.....

 Kunnostettava alue tässä talossa ei ole mielestäni kovin suuri, arviolta 20 - 30 neliömetriä. Remonttimiehet aloittivat työnsä rapsuttamalla vanhaa rappausta pois. Mitään sähköistä työvälinettä en ole havainnut käytettävän, vaan työ on tehty täydellisenä käsityönä. Taltalla ja vasaralla ja ehkäpä jonkinlaista kaavintakin on käytetty. Kiva kilkatus on alkanut aina arkiaamuisin, yksi kolisuttaa työvälineitä ja kaksi muuta pitää huolen seurustelusta. Sellaisen vaikutelman olen tästä touhusta saanut. Seiniä on jo maalattukin, useampaan kertaan. Aina, kun luulen, että nyt työ on valmis, homma näyttää alkavan alusta. Kilkatetaan taas ja suditaan taas. Ja jutellaan, nauretaan ja syödään eväitä. Viimeisin veto oli maalata ensin seinä valkoiseksi kahteen kertaan ja sitten vihreäksi. Unohtamatta tietenkään rapsutusta välillä. Työtä siis riittää. Minua tietenkin harmittaa, kun en ymmärrä työmiesten puheesta yhtään mitään. Etenkin, kun tilaisuus miehisten miesten salakuunteluun olisi erinomainen. Tuoli vaan makuuhuoneen ikkunan taakse, verhot eteen ja eväät käteen. Siinä olisi päivä jos toinenkin hujahtanut rattoisasti brassimiesten hölpötystä kuunnellen.

Jokaisella työmaalla, mitä olen täällä tarkkaillut, on vähintään neljä miestä yhden tehtävän äärellä. Yksi tekee ehkä jotain, kuten metrotyömaalla irrottelee katukivetyksiä. Vähintään kolme ukkoa tarvitaan tarkkailemaan ja kommentoimaan työtä. Eikä seurakaan varmaan ole pahitteeksi. Tämä on ihan totta. Kenelläkään ei näytä olevan kiire, ja kun yksi työvaihe on saatu tehtyä, kaikki tarkastelevat tulosta pitkään ja hartaasti. Sitten ehkä vähän istutaan työn ääressä, osoitellaan työtä ja odotetaan ruokataukoa. Päivän kohokohta lienee, kun lounaslaatikot saapuvat. Ruokaa kuljetetaan raksoille autoilla, mopoilla ja polkupyörillä. Olen nähnyt pari naisihmistä kantavan lämpölaatikoita käsipelilläkin ja pystyttävän myyntipisteen rakennustyömaan nurkalle.

Olen nyt päätynyt siihen tulokseen, että Brasiliassa panostetaan henkilökunnan määrään työpaikoilla. Kaupoissa käydessäni olen tätä hämmästellyt jo aikaisemminkin. Ihmetystä se herättää minussa edelleenkin. Pienen pieni käsityöpuoti, jossa pistäydyin uimamatkalla, oli hyvä esimerkki tästä. Suomessa vastaavaa kioskia pyörittäisi yksi henkilö vuorossa, tässäpä minua palveli jälleen kolme naista. Yksi esitteli tuotteita, yksi pakkasi ja viimeinen rahasti. Pakkaus onkin suorastaan taidetta. Tänään saimme teippirullan pakattuna siistiin muovipussiin, joka oli vielä teipattu kahdella erillisellä teipillä kiinni. Siinä oli yhden työntekijän panos kirjakaupassa. Mukavaahan se on kun palvellaan.

 Minun on vaikea sopeutua täkäläiseen palvelukulttuuriin. Suomessa meikäläisen sukupolvi on opetettu itsepalveluun kahviloissa, kaupoissa ja kohta varmaan lääkärissäkin. Näpytellään tietokoneelle oireet, kone mittaa paineet ja nappaa verinäytteen, skannaa keuhkot ja kuvaa korvat. Sitten voikin saada diagnoosin, johon tulostin syytää reseptin. Mutta pointtini oli nyt se, että kun joka paikassa on henkilökuntaa, se tuntuu oudolta. Esimerkiksi kotiin tullessa, ovimies avaa ulko-oven ja kantaa ostokset hissiin. Roska-astioita en ole tässä talossa nähnyt kertaakaan, roskat laitetaan pussissa kuiluun ja sinne ne häviävät. Meilläkin oli ennen roskakuiluja, mutta pistettiin viralta jo parikymmentä vuotta sitten. Olisiko jollain ympäristöjutuilla ollut asian kanssa jotain tekemistä?

Oikeasti, minusta on outoa, että joku seuraa jatkuvasti poistumisiani asunnosta, ja sitä, milloin tulen takaisin. Tai entäpä, jos joku penkoo roskiani, ja saa selville, mitä meillä on viimeksi syöty. Ainoa, mitä täällä kierrätetään, on tyhjät viinipullot. Ne laitetaan rappukäytävään ulko-oven taakse, ja sieltä nekin häviävät. Eli, ovimiehet ovat tarkkaan perillä siitäkin, minkälainen on alkoholin kulutuksemme milläkin viikolla. Meidän ovimiehet tai vartijat ovat kyllä tosi mukavia ja ystävällisiä. Kukaan ei ole käännyttänyt minua pois ovelta, kuten edellisessä asumuksessamme kävi, vaikka varpaat ovat välillä olleetkin hiekassa. Emme osaa toistemme kieltä, mutta jotenkin ymmärrämme toisiamme, luultavasti ja toivottavasti. Tänään olin ymmärtävinäni ovimiehen puheesta, että työskentelytelineet korjataan pian pois. Puoliso ihmetteli, että mistä minä sen päättelin, kun ovimies selosti portugaliksi monisanaisesti jotakin. Erotin miehen puheesta yhden sanan, joka mielestäni tarkoitti lähteä. Saattoihan se tarkoittaa, että lähtekäähän te siitä nyt taivastelemasta telineitä, kun niitä rakennustyömaalla ihmettelimme. Tai sitten mikään ei lähde minnekään. Katsellaan ja annetaan ajan kulua. Riossa ei ole kiire kenelläkään.

 

Kasvispainotteista

Tämä kuva on tässä ihan vaan herättämään lukijan mielenkiintoa, eikä liity mitenkään alla olevaan juttuun. Lähirannaltamme otettu maisemavedos.

Olen mahdottoman viehättynyt paikallisiin hedelmiin, kasviksiin ja vihanneksiin. Kaupoista ja toreilta löytyy valtava valikoima erilaisia kasviksia ja hedelmiä, joita en ole Suomessa nähnyt. Niitäkin kasviksia on paljon, joita Suomessa myydään. Olemme opetelleet ennakkoluulottomuutta näitä kasvikunnan tuotteita kohtaan, ja pyrkineet kokeilemaan mahdollisimman montaa myynnissä olevaa hedelmää ja kasvista. Hedelmät ovat useimmiten olleet mieluisa makukokemus.

 

Brasiliassa on kaikki järisyttävän suurta. Löysin hedelmätiskiltä noin kookospähkinän kokoisen, vihertäväkuorisen hedelmän. Päätimme puolison kanssa kokeilla sitäkin. Kotona sitten aloin avaamaan hedelmää, ajattelin, että halkaisen sen, jotta nähdään mitä se sisältää. Yllättäen tämä hedelmä paljastui jättiavokadoksi! Siis oikeasti, täällä myytävät paikalliset avokadot ovat vauvan pään kokoisia. Löysin kyllä tuontiavokadojakin myöhemmin kaupasta, kun asiaan perehdyin hieman paremmin. Paikallisilla olemme kuitenkin jatkaneet, yksi avokado viikossa kahteen osaan jaettuna saa toivottavasti aivomme pysymään edes ennallaan.

 Avokado ja tomaatti sekä avokado ja sitruuna, taustalla portugalin sanakirja

Lehtikaalin tapainen kaali on täällä suosittua perusruokaa maniokin lisäksi. Yleensäkin erilaisia kaaleja on paljon tarjolla, ja paikallinen parsakaali on maultaan samanlainen kuin meillä Suomessa myytävänä oleva parsakaali. Täällä se meidän versio on brocolis americano-nimellä. Maniokki on perusruokaa, siitä tehdään jauhoja, leivonnaisia, naksuja ja vaikka mitä. Minun mielestäni se maistuu lähinnä tärkkelykselle, ja sitähän se kai suurimmalta osalta onkin. Sitten on sellainen mukava, pieni vihannes, jilo, en ole löytänyt nimelle käännöstä. Se on vihreä, limen kokoinen ja rakenteeltaan muistuttaa munakoisoa. Ihan hyvää kasvispaistosten seassa, niin kuin chuckukin, vähän isompi ja kiinteämpi kasvis. Kummallekaan ei ole suomenkielistä nimeä. Hyviä olivat ja hengissä ollaan.

Riossa on nyt kevät. Kun tulimme, oli vielä talviaika ja öisin saattoi olla melkoisen viileää. Käytimme jopa fleecehuopia öisin lakanan päällä. Ilmastointi tuntui ihan tarpeettomalta. Nyt sää on selkeästi lämmennyt, mikä minulla aiheuttaa askeleen hidastumista. Hiki valuu, vaikka ei mitään tekisikään. Ilmanala on kostea, ja sadettakin tulee säännöllisesti. Ei ihme, että kaikki kasvaa valtavan suureksi. Toivottavasti se ei tartu minuun, niin paljon lahjakkuutta kun minulla kasvun suuntaan onkin.

 

 En muista, olenko aikaisemmin kertonut, että nykyinen asumuksemme on ison mäen varrella. Meille asti nousua voisi verrata siihen, kun Lahdesta lähtee torilta nousemaan Radiomäelle. Kun pääsee Radiomäen päälle, ollaan asuntomme kohdalla. Mäkeä jatkuu ylös ainakin saman verran, olemme kerran käyneet kiertämässä koko lenkin. Alaspäin meno sujuu tosi mukavasti, vähän jarrutellen voi valita loivan tai jyrkän reitin. Jyrkkä reitti on hiukan lyhyempi kuin loiva. Jalankulkijoille on tehty vajaan metrin levyinen kaistale pienellä korotuksella ajoväylästä. Jalkakäytäville on istutettu puita, joiden juurakon leveys vie puolet käytävän tilasta. Puut ovat kyllä hyödyllisiä, ne antavat mukavasti varjoa, kun rinnettä pitää kivuta ylöspäin. Puiden runkoihin on naruilla sidottu juuttikankaaseen kiedottuja orkideoita, jotka kukkivat kieltämättä viehättävästi. Otin ihan äitiäni varten kuvia, että kyllä sitä täälläkin osataan. Äitini on nimittäin ihan mahdoton kukkaihminen. En ymmärrä, miten hän saa aina kasvit viihtymään ja kukoistamaan. Ja hän kyllä muistaa siitä mainitakin, aina tilaisuuden tullen. Terveiset hänelle, rakkaudella.                                                                                                

Kuvitusta kotomatkalta, Rua Sambaibalta. Alimpien kuvienn klonttihedelmiä en ole maistanut. Enkä maista.

 

  

Huomasin taasen, että suuri rakkauteni ruoka on ollut pääosassa tässä kirjoitelmassa. Se jaksaa herättää minut ruotsalaisdekkareiden keskelläkin ja pitää valveilla sekä valppaana. Vaikka vatsaan ei mahtuisi mitään, silti voi muistella ihania makuelämyksiä ja miettiä, milloin sopii syödä seuraavan kerran. Siksi on hyvä, että meillä on tämä mäki. Tavoitteena on joka päivä käydä mäen alla, sieltä löytyy ranta, kaupat ja ravintolat. Voi sitten kävellä ostosten kanssa takaisin ylös, ja syödä taas hyvällä omallatunnolla.

Vielä yksi juttu. Aikaeromme Suomeen on enää neljä tuntia. Me siirryimme kesäaikaan viikkoa ennen kuin Suomi siirtyi talviaikaan. Joten skypetellessä ei tarvitse niin paljon vahdata enää kelloa ja arvuutella, vieläkö täällä nukutaan. Aamu-unisia kun ollaan, tai ainakin minä olen. Jokuhan meillä nousee aamuisin aina töihin.

Kuvitusta kirjoituksiin

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla kuvan päältä. Ainakin minun läppärillä. Tämä muutamalle hyvälle ystävälle ja sukulaiselle tiedoksi.



Myytävänä Globoja ja juomaa, kuljetuksella

Leblonin rantaa

Laitan nyt muutaman kuvan, eli menen tällä kertaa blogihommissa siitä, missä aita on matalin. Ruotsalaisia voi syyttää kaikesta saamattomuudestani. Kirjottavat pahukset niin hyviä dekkareita, että kaikki aika menee lukiessa. Olen ollut nenä kiinni kirjassa lähes yötä päivää, kun en malta jättää kesken. Nyt Suomen kirjamessujen aikaan on ollut tosi hyviä e-kirjatarjouksia, jotka olen hyödyntänyt. Arvelen kuitenkin, että voisi olla hyvä tehdä välillä muutakin kuin lueskella viihdyttävää kirjallisuutta. Katsotaan nyt, saanko tämän ajatuksen siirrettyä toiminnan tasolle.

Nämä kuvat ovat tästä meidän lähirannalta Leblonista, ja pari viimeistä clubiltamme, Flamengolta. Kelit ovat täällä lämmenneet, ja hiki puskee pintaan, vaikka ei tekisi mitään. Rannalla ei jaksa kauan olla ilman varjoa eikä iho kestä ilman suuria suojakertoimia. Huomasin, että  olen hatun tarpeessa, oikein sellaisen kunnon lierihatun. Shoppailua on jälleen odotettavissa, eikähän minulla mitään sitä vastaan ole :-)

Päivä lopussa...kuljetusyksikkö työssään.

Jonossa

Brasilialaiset rakastavat jonottamista. Ei ole väliä, mitä jonotetaan, kunhan vain jonotetaan. Ja tämän totesi paikallinen asukas, kun kävimme syömässä ravintolassa. Jonotimme pöytää lähes tunnin, mutta oli se sen arvoista. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jonossa olemisessa oli puolensa myös, siinä odotellessa otettiin juomaa ja juteltiin mukavia. Päivä oli sunnuntai, joka täällä on viikon ensimmäinen päivä. Tapahtumapaikka oli paikallisen tavaratalon yläkerta, joka on pyhitetty ravintoloille. Odottelujuomaa tarjoillaan siihen ravintolan ulkopuolelle, niin kuin paikallisissa ravitsemusliikkeissä on tapana. Jos ei sisään mahdu, aloitetaan tarjoilu vaikka kadulle. Niin se jonottaminen sujuu miellyttävästi, eikä kukaan valita. Voi vaikka kehuskella, että me rakastetaan jonottamista!

Jonoja täällä muodostuukin moneen paikkaan. Lottojonot ovat erityisen suosittuja, vaikka en ole huomannut niissä mitään tarjoilua olevankaan. Rannalla jonotetaan vessoihin ja hiekalle kyhättyihin suihkuihin. Sunnuntait ovat erityisen suosittuja rantapäiviä, liikenne rantakadulla on rajoitettu ja ajoväylät pyhitetty jalankulkijoille. Rannalla oleillaan perheiden ja ystävien kesken, istuskellaan hieman rähjäisissä rantatuoleissa jutustellen ilmeisesti mukavia. Ainakin naurua riittää ja iloisen kuuloista puhetta. Rantatuolit ja huivit hietikolla ovat vieri vieressä, mutta kukaan ei vaikuta valittavan. Kaikille riittää tilaa, vaikka omaan reviiriin tottuneelle ei siltä aina tunnu. Alkuun oli vaikea sopeutua, että kosketusetäisyydelle hietikolle joku perustaa leirinsä. Enää siitä ei viitsi välittää, ja aina voi tulla uudelleen rannalle, jos läheisyys alkaa ahdistaa. Yritän muistaa, että Riossa on noin 7 miljoonaa asukasta, joten ruuhkaakin riittää. Myös sinne, missä minä olen.

Rauhassa jonottaminen ei tässä maassa ulotu liikennekäyttäytymiseen asti. Liikenne kulkee jonoissa ruuhka-aikoina, joita täällä riittää, mutta ei mitenkään rauhallisesti. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Brasiliassa ei ole minkäänlaisia liikennesääntöjä. Jos on moottorikäyttöinen ajoneuvo, voi ajaa niin lujaa, kun kulkupeli kulkee. Vilkkuja ei tarvitse käyttää. Voi laittaa hätävilkut päälle, jos haluaa osoittaa muille, että minä menen nyt kaikista ohi. Ja kaksipyöräiset motoristit ovat oikeutettuja ohittamaan hidastelevan liikenteen keskeltä, oikealta tai vasemmalta, ja milloin vain. Usein näkeekin, että nämä urheat motoristit ajavat ajoväylällä keskiviivan tuntumassa silloin, kun muu liikenne on pysähdyksissä tai jostain syystä matelee. Hengenvaaralliselta näyttävää touhua, mutta rohkeat kuljettajat uhmaavat vaaroja päästäkseen ruuhkasta eroon. Vaikka palaisi punainen liikennevalo, ja jalankulkijoille vihreä, saattaa pysähtyneiden autojen välistä kaasuttaa helleasuinen motoristi kohtaloaan ja jalankulkijoita uhmaten.

 Saattaa olla, että vaikutan pilkunviilaajalta, kun haluaisin ylittää suojatien rauhassa, silloin kun vihreä valo palaa. Voi olla, että vanhassa päässäni alkaa vauhti pakottaa taksin kyydissä, joka on päättänyt tehdä uuden ajoennätyksen. Eikä hämäränäkönikään ole enää priima, kun olisi kiva, jos pimeällä käytettäisiin ajovaloja. Kuuloni on sen sijaan kohtalainen ja refleksit toimii; hyppäykset sivulle, eteen sekä taakse ovat jo tuttua käytöstäni torvien töristelyn keskellä.

 Mutta siinä on ideaa, että viikko aloitetaan sunnuntailla. Suomessa sunnuntai on ollut itselleni päivä, joka on tylsä ja ennakoi työviikon alkua. Eli olen jo ennakkoon märehtinyt sitä, että seuraavana päivänä tarvitsee mennä töihin. Täällä sunnuntai on pyhitetty perheelle, kavereille, ja hauskan pidolle. Istuskellaan katukuppiloissa myöhään iltaan, käydään syömässä hyvin ja aloitetaan viikko virkistäytymällä tehden sellaisia asioita, joista nautitaan. Brasiliassa aloitetaan viikko mukavasti hyvässä seurassa. Eikä vielä mietitä työntekoa ollenkaan. Sen toivon voivani säilyttää täältä oppina, kun joskus pitää palata töihin, sunnuntain brasilialaiseen tapaan.

Ötököitä ja muutakin mukavaa

Olemme saaneet pienen pieniä vieraita. Emme ole toivottaneet tervetulleiksi näitä mustia, noin millimetrin pituisia, lentäviä tai hypähteleviä otuksia. Sen sijaan olen sumutellut niiden päälle myrkkyä ja olen ahkerasti litistellyt niitä aina tavatessani, en kylläkään rakkaudesta. Yleensä nämä vierailijat viihtyvät jalkaterien päällä, eikä niitä juurikaan huomaa. Ne ovat taitavia jättämään jälkiä käynnistään, sellaisia punaisia, erittäin kutiavia pieniä pahkuroita, vieri viereen aseteltuna. Minun jalkaterät näyttävät siltä, kuin niihin olisi iskenyt tuhkarokko. Ja voin vakuuttaa, että ne kutiavat oikein tosissaan, etenkin yöaikaan. Ja, olen käyttänyt kortisonirasvaa, joka on täysin tehotonta tähän vaivaan.

Menin sitten paikalliseen apteekkiin hakemaan antihistamiinia, joka voisi auttaa kutinaan ja samalla helpottaa yöunta. Olin valmistellut mielessäni ja Googlen kääntäjän avulla, puhetta, jonka seurauksena toivoin saavani setiritziiniksi kutsuttua lääkettä. Suomessa sitä myydään kauppanimellä Zyrtek, esimerkiksi. Rion apteekeissa myydään monenlaista tavaraa, mukaan lukien lääkkeitä, vähän niin kuin Suomessakin. Osa tavaroista, kosmetiikasta ja päänsärkytableteista on saatavilla itsepalveluna hyllystä. Osa taas haetaan erillisen tiskin takaa ilmeisesti farmaseuteilta, tai lääketyöntekijöiltä. Tämä antihistamiini kuului niihin, jota ei löytynyt hyllystä suoraan.

 Ei auttanut muu kuin ottaa harjoiteltu puhe käyttöön. Ei sitä tietenkään työntekijä ymmärtänyt, vaikka kuinka yritin portugaliksi sanoa cetiritsin. Suhauttelin ceetä ja ässää ja piirtelin ilmaan kuvioita, joiden arvelin kuvaavan kyseistä lääkettä. Ystävällinen työntekijä jopa kysyi vieressäni olevalta asiakkaaltakin, että mitähän tuo eukko mahtaa tarkoittaa. Asiakaskin pyöritteli päätään, ei ymmärrä, ei ymmärrä. Tai sitten he vaan arvelivat yhteistuumin, että tuo nainen on hullu. Yritin vielä sitten suhautella ja toistella samaa sanaa, kunnes tämä asiakas sai väläyksen, ja sanoi cetiritsin, lisättynä jollain loppupäätteellä, jota en muistanut Googlen translatorin minulle kertoneen. Viimein, jonkin ihmeen saattelemana, lääketyöntekijäkin ymmärsi, mitä etsin. Hän toi minulle pullollisen haluamaani lääkettä. Siis pullollisen jonkinlaista nestettä, jonka kyljessä luki cetiritsina. Kuvailin tablettia ja pilleriä kaikenlaisilla käsimerkeillä, johon sain vastaukseksi nao, ei ole. Vain nestemäisenä tätä tavaraa löytyy tästä apteekista. No, eihän siinä mitään, maassa maan tavalla on mentävä. Lasten lailla nautiskelin muutamana iltana banaanin makuista Zyrtekin korviketta (pahaa!), ja sain nukuttua kohtalaisen hyvin ilman kutinaa. Pikku punaiset paukamat kyllä pysyvät jaloissa edelleen sitkeästi.

Täällä on muuten työllisyystilanne hoidettu hienosti. Olen seurannut useassa kaupassa tavaran myyntiketjua. Ostaessani pullollisen shampoota minua palveli kolme ihmistä. Ensin valitsin shampoon ihan itse hyllystä. Sitten hyllyjen vieressä seisova henkilö kiikutti tulevan shampooni toiselle henkilölle, joka kirjoitti jonkin lapun shampoosta. Tämän lapun kanssa menin kassalle, jolle maksoin tuotteen, jonka sitten sain omakseni, paketoituna pussiin. Sitä en huomannut, olisiko neljäskin henkilö liittynyt ketjuun, ja pakannut pullon. Aikaahan tämä kaikki vie, kaupassa asiointi ei ole ollenkaan nopsa juttu täälläpäin maailmaa. Mutta ei täällä mikään muukaan asia vaikuta olevan kovin kiireinen. Paitsi liikenne, mutta se on ihan oma juttunsa.

 Myös ravintoloissa on panostettu henkilökuntaan, jota kuljeksii paikalla runsaasti. Jokaisella vaikuttaisi olevan oma tehtävänsä. Kävimme kahvilla paikallisessa konditorian tapaisessa paikassa. Yksi tarjoilija otti tilauksen vastaan. Yksi henkilö näytti laittavan tilausta tiskin takana tarjottimelle. Tiskin taakse tuotteet toimitettiin keittiöstä, jossa lienee henkilökuntaa lisää. Yhdelle henkilölle vietiin tilauksesta laskutustiedot, hän istui kassan takana. Sitten oli vielä henkilökuntaa siivoamassa lattioita ja pöytiä. Täytyy kyllä sanoa, ettei täällä ole koskaan tarvinnut ravintolassa odottaa tilauksen saapumista kovin kauan. Ja, suurin osa tarjoilijoista on miehiä. Naisiakin on ravintoloissa töissä, mutta huomattavasti enemmän miehiä seisoksii ympäri ravintolaa. Eikä syöminen maksa ravintolassa täällä yhtään enempää kuin Suomessakaan, ehkä jopa hieman edullisempaa voi olla. Kaksi ihmistä syö hyvän ja ison pihvin lisukkeilla, viinillä ja jälkkärikahvilla noin 80 eurolla. Löytyy täältä tosi kalliitakin paikkoja. Niissä emme ole juurikaan käyneet, jostain syystä.

 Nyt on tuo valokuvaaminen minulta jäänyt lähes kokonaan. Yritän siihen panostaa jatkossa hieman enemmän, jäisi jotain itsellekin muistoksi. Muutakin, kun nämä omat höpinät. Ehkä pitää vielä panostaa myös portugalin kieliopintoihin. Josko jonain päivänä jäisi jotain minun päähän, edes hitunen. Eihän laho puukaan ole täysin menetetty, siihen voi kasvaa hienoja sieniä ja sammalta. Miksei lahoon päähänkin voi jotain tarttua? Enkä nyt ajatellut hilsettä tai täitä, vaikka ötököillä tämä juttu alkoikin.