Ain laulain työtäs tee....

Kotikatu. Tietyömaa, tai tiekokous. Parvekkeelta kuvattu.

Olen tarkkaillut riolaisten työntekoa. Vähänkös tulee hiki jo pelkästä katsomisen riemusta. Riossa on paljon erilaisia rakennusprojekteja menossa, ja suurin lienee uuden metrolinjan rakentaminen Ipanemasta Barra da Tijucaan. Hankkeen pitäisi olla valmis 2015, ja tavoitteena olisi saada 300 000 ihmistä pois katuliikenteestä päivittäin! Näitä metrotyömaita on Ipaneman ja Leblonin välillä useita, ja uteliaat pääsevät kurkkimaan aitojen yli todellista rakentamista. Työntekijöitä vaikuttaa olevan joka puolella, ja heidän taukotilansa, bajamajat, eivät pysy lämpimällä kelillä piilossa keneltäkään, jolla on hajuaisti tallella. Metrotyömaa on siinä mielessä poikkeuksellinen, että työntekijöistä suurin osa pitää kypärää päässä. Muualla en ole moista ihmettä nähnyt, saati sitten turvavaljaita korkeilla paikoilla, tai turvakenkiä tai muita sellaisia typeriä hidasteita, joita Suomessa on pakko käyttää. Jos ei käytä, pomolle voi käydä jotain ikävää, olen kuullut.

Yksi mies kuopassa, yksi istuu aidan vieressä, yksi kävelee ja pian kaikki neljä istuvat kuopan äärellä.

Leblonissa, jossa nyt asumme, rakennetaan ja kunnostetaan taloja. Meidänkin talossamme on ollut ulkoseinän rappaus- ja maalaustoimenpiteet menossa jo useamman viikon ajan. Iloiset työmiehet pystyttivät rakennustelineet korjattavien ulkoseinien viereen muistaakseni syyskuun loppupuolella. Telineiden väliin laitettiin muutamia lautoja työskentelypisteiksi. Kohta kahden kuukauden ajan reippaat raksamiehet ovat tulleet tälle työmaalle äänekkään puheensorinan kera joka arkiaamu. Paitsi tietenkin vesisateella, silloin ei näy ketään. Kuuluu kylläkin. Äänet työmaalta kantautuvat meille varsin hyvin, sillä makuuhuoneemme ikkunat sijaitsevat tällä työmaalla. Eikä täällä ole kuin yhdet ikkunat, ilman äänieristystä.

Maisema makuuhuoneemme ikkunasta

Rakennustelineet ja vihreä seinä. Täytyy sanoa, ettei näkymä makuuhuoneesta ole mikään ihmeellinen, vaikkei siellä telineitä oliskiaan. Mutta eipä sinne paista aurinkokaan, mikä on hyvä juttu! Eikä silmät kiinni nukkuessa mitään maisemia katsellakaan. Ylhäältä näkyy pala taivasta ja metsikköä, ja alas on näkymä talon autohalliin :-) Ja, kuullaan kyllä, koska naapurin isäntä päräyttää prätkällään menemään, tai tulee takaisin... Alemmassa kuvassa näkyy raksamiehen jukurttipurkki, joka jäi meidän ikkunan tasalle, ilmastointilaitteen päälle. On nyt ollut siinä kaksi päivää. Vesisadetta.....

 Kunnostettava alue tässä talossa ei ole mielestäni kovin suuri, arviolta 20 - 30 neliömetriä. Remonttimiehet aloittivat työnsä rapsuttamalla vanhaa rappausta pois. Mitään sähköistä työvälinettä en ole havainnut käytettävän, vaan työ on tehty täydellisenä käsityönä. Taltalla ja vasaralla ja ehkäpä jonkinlaista kaavintakin on käytetty. Kiva kilkatus on alkanut aina arkiaamuisin, yksi kolisuttaa työvälineitä ja kaksi muuta pitää huolen seurustelusta. Sellaisen vaikutelman olen tästä touhusta saanut. Seiniä on jo maalattukin, useampaan kertaan. Aina, kun luulen, että nyt työ on valmis, homma näyttää alkavan alusta. Kilkatetaan taas ja suditaan taas. Ja jutellaan, nauretaan ja syödään eväitä. Viimeisin veto oli maalata ensin seinä valkoiseksi kahteen kertaan ja sitten vihreäksi. Unohtamatta tietenkään rapsutusta välillä. Työtä siis riittää. Minua tietenkin harmittaa, kun en ymmärrä työmiesten puheesta yhtään mitään. Etenkin, kun tilaisuus miehisten miesten salakuunteluun olisi erinomainen. Tuoli vaan makuuhuoneen ikkunan taakse, verhot eteen ja eväät käteen. Siinä olisi päivä jos toinenkin hujahtanut rattoisasti brassimiesten hölpötystä kuunnellen.

Jokaisella työmaalla, mitä olen täällä tarkkaillut, on vähintään neljä miestä yhden tehtävän äärellä. Yksi tekee ehkä jotain, kuten metrotyömaalla irrottelee katukivetyksiä. Vähintään kolme ukkoa tarvitaan tarkkailemaan ja kommentoimaan työtä. Eikä seurakaan varmaan ole pahitteeksi. Tämä on ihan totta. Kenelläkään ei näytä olevan kiire, ja kun yksi työvaihe on saatu tehtyä, kaikki tarkastelevat tulosta pitkään ja hartaasti. Sitten ehkä vähän istutaan työn ääressä, osoitellaan työtä ja odotetaan ruokataukoa. Päivän kohokohta lienee, kun lounaslaatikot saapuvat. Ruokaa kuljetetaan raksoille autoilla, mopoilla ja polkupyörillä. Olen nähnyt pari naisihmistä kantavan lämpölaatikoita käsipelilläkin ja pystyttävän myyntipisteen rakennustyömaan nurkalle.

Olen nyt päätynyt siihen tulokseen, että Brasiliassa panostetaan henkilökunnan määrään työpaikoilla. Kaupoissa käydessäni olen tätä hämmästellyt jo aikaisemminkin. Ihmetystä se herättää minussa edelleenkin. Pienen pieni käsityöpuoti, jossa pistäydyin uimamatkalla, oli hyvä esimerkki tästä. Suomessa vastaavaa kioskia pyörittäisi yksi henkilö vuorossa, tässäpä minua palveli jälleen kolme naista. Yksi esitteli tuotteita, yksi pakkasi ja viimeinen rahasti. Pakkaus onkin suorastaan taidetta. Tänään saimme teippirullan pakattuna siistiin muovipussiin, joka oli vielä teipattu kahdella erillisellä teipillä kiinni. Siinä oli yhden työntekijän panos kirjakaupassa. Mukavaahan se on kun palvellaan.

 Minun on vaikea sopeutua täkäläiseen palvelukulttuuriin. Suomessa meikäläisen sukupolvi on opetettu itsepalveluun kahviloissa, kaupoissa ja kohta varmaan lääkärissäkin. Näpytellään tietokoneelle oireet, kone mittaa paineet ja nappaa verinäytteen, skannaa keuhkot ja kuvaa korvat. Sitten voikin saada diagnoosin, johon tulostin syytää reseptin. Mutta pointtini oli nyt se, että kun joka paikassa on henkilökuntaa, se tuntuu oudolta. Esimerkiksi kotiin tullessa, ovimies avaa ulko-oven ja kantaa ostokset hissiin. Roska-astioita en ole tässä talossa nähnyt kertaakaan, roskat laitetaan pussissa kuiluun ja sinne ne häviävät. Meilläkin oli ennen roskakuiluja, mutta pistettiin viralta jo parikymmentä vuotta sitten. Olisiko jollain ympäristöjutuilla ollut asian kanssa jotain tekemistä?

Oikeasti, minusta on outoa, että joku seuraa jatkuvasti poistumisiani asunnosta, ja sitä, milloin tulen takaisin. Tai entäpä, jos joku penkoo roskiani, ja saa selville, mitä meillä on viimeksi syöty. Ainoa, mitä täällä kierrätetään, on tyhjät viinipullot. Ne laitetaan rappukäytävään ulko-oven taakse, ja sieltä nekin häviävät. Eli, ovimiehet ovat tarkkaan perillä siitäkin, minkälainen on alkoholin kulutuksemme milläkin viikolla. Meidän ovimiehet tai vartijat ovat kyllä tosi mukavia ja ystävällisiä. Kukaan ei ole käännyttänyt minua pois ovelta, kuten edellisessä asumuksessamme kävi, vaikka varpaat ovat välillä olleetkin hiekassa. Emme osaa toistemme kieltä, mutta jotenkin ymmärrämme toisiamme, luultavasti ja toivottavasti. Tänään olin ymmärtävinäni ovimiehen puheesta, että työskentelytelineet korjataan pian pois. Puoliso ihmetteli, että mistä minä sen päättelin, kun ovimies selosti portugaliksi monisanaisesti jotakin. Erotin miehen puheesta yhden sanan, joka mielestäni tarkoitti lähteä. Saattoihan se tarkoittaa, että lähtekäähän te siitä nyt taivastelemasta telineitä, kun niitä rakennustyömaalla ihmettelimme. Tai sitten mikään ei lähde minnekään. Katsellaan ja annetaan ajan kulua. Riossa ei ole kiire kenelläkään.