Kasvispainotteista

Tämä kuva on tässä ihan vaan herättämään lukijan mielenkiintoa, eikä liity mitenkään alla olevaan juttuun. Lähirannaltamme otettu maisemavedos.

Olen mahdottoman viehättynyt paikallisiin hedelmiin, kasviksiin ja vihanneksiin. Kaupoista ja toreilta löytyy valtava valikoima erilaisia kasviksia ja hedelmiä, joita en ole Suomessa nähnyt. Niitäkin kasviksia on paljon, joita Suomessa myydään. Olemme opetelleet ennakkoluulottomuutta näitä kasvikunnan tuotteita kohtaan, ja pyrkineet kokeilemaan mahdollisimman montaa myynnissä olevaa hedelmää ja kasvista. Hedelmät ovat useimmiten olleet mieluisa makukokemus.

 

Brasiliassa on kaikki järisyttävän suurta. Löysin hedelmätiskiltä noin kookospähkinän kokoisen, vihertäväkuorisen hedelmän. Päätimme puolison kanssa kokeilla sitäkin. Kotona sitten aloin avaamaan hedelmää, ajattelin, että halkaisen sen, jotta nähdään mitä se sisältää. Yllättäen tämä hedelmä paljastui jättiavokadoksi! Siis oikeasti, täällä myytävät paikalliset avokadot ovat vauvan pään kokoisia. Löysin kyllä tuontiavokadojakin myöhemmin kaupasta, kun asiaan perehdyin hieman paremmin. Paikallisilla olemme kuitenkin jatkaneet, yksi avokado viikossa kahteen osaan jaettuna saa toivottavasti aivomme pysymään edes ennallaan.

 Avokado ja tomaatti sekä avokado ja sitruuna, taustalla portugalin sanakirja

Lehtikaalin tapainen kaali on täällä suosittua perusruokaa maniokin lisäksi. Yleensäkin erilaisia kaaleja on paljon tarjolla, ja paikallinen parsakaali on maultaan samanlainen kuin meillä Suomessa myytävänä oleva parsakaali. Täällä se meidän versio on brocolis americano-nimellä. Maniokki on perusruokaa, siitä tehdään jauhoja, leivonnaisia, naksuja ja vaikka mitä. Minun mielestäni se maistuu lähinnä tärkkelykselle, ja sitähän se kai suurimmalta osalta onkin. Sitten on sellainen mukava, pieni vihannes, jilo, en ole löytänyt nimelle käännöstä. Se on vihreä, limen kokoinen ja rakenteeltaan muistuttaa munakoisoa. Ihan hyvää kasvispaistosten seassa, niin kuin chuckukin, vähän isompi ja kiinteämpi kasvis. Kummallekaan ei ole suomenkielistä nimeä. Hyviä olivat ja hengissä ollaan.

Riossa on nyt kevät. Kun tulimme, oli vielä talviaika ja öisin saattoi olla melkoisen viileää. Käytimme jopa fleecehuopia öisin lakanan päällä. Ilmastointi tuntui ihan tarpeettomalta. Nyt sää on selkeästi lämmennyt, mikä minulla aiheuttaa askeleen hidastumista. Hiki valuu, vaikka ei mitään tekisikään. Ilmanala on kostea, ja sadettakin tulee säännöllisesti. Ei ihme, että kaikki kasvaa valtavan suureksi. Toivottavasti se ei tartu minuun, niin paljon lahjakkuutta kun minulla kasvun suuntaan onkin.

 

 En muista, olenko aikaisemmin kertonut, että nykyinen asumuksemme on ison mäen varrella. Meille asti nousua voisi verrata siihen, kun Lahdesta lähtee torilta nousemaan Radiomäelle. Kun pääsee Radiomäen päälle, ollaan asuntomme kohdalla. Mäkeä jatkuu ylös ainakin saman verran, olemme kerran käyneet kiertämässä koko lenkin. Alaspäin meno sujuu tosi mukavasti, vähän jarrutellen voi valita loivan tai jyrkän reitin. Jyrkkä reitti on hiukan lyhyempi kuin loiva. Jalankulkijoille on tehty vajaan metrin levyinen kaistale pienellä korotuksella ajoväylästä. Jalkakäytäville on istutettu puita, joiden juurakon leveys vie puolet käytävän tilasta. Puut ovat kyllä hyödyllisiä, ne antavat mukavasti varjoa, kun rinnettä pitää kivuta ylöspäin. Puiden runkoihin on naruilla sidottu juuttikankaaseen kiedottuja orkideoita, jotka kukkivat kieltämättä viehättävästi. Otin ihan äitiäni varten kuvia, että kyllä sitä täälläkin osataan. Äitini on nimittäin ihan mahdoton kukkaihminen. En ymmärrä, miten hän saa aina kasvit viihtymään ja kukoistamaan. Ja hän kyllä muistaa siitä mainitakin, aina tilaisuuden tullen. Terveiset hänelle, rakkaudella.                                                                                                

Kuvitusta kotomatkalta, Rua Sambaibalta. Alimpien kuvienn klonttihedelmiä en ole maistanut. Enkä maista.

 

  

Huomasin taasen, että suuri rakkauteni ruoka on ollut pääosassa tässä kirjoitelmassa. Se jaksaa herättää minut ruotsalaisdekkareiden keskelläkin ja pitää valveilla sekä valppaana. Vaikka vatsaan ei mahtuisi mitään, silti voi muistella ihania makuelämyksiä ja miettiä, milloin sopii syödä seuraavan kerran. Siksi on hyvä, että meillä on tämä mäki. Tavoitteena on joka päivä käydä mäen alla, sieltä löytyy ranta, kaupat ja ravintolat. Voi sitten kävellä ostosten kanssa takaisin ylös, ja syödä taas hyvällä omallatunnolla.

Vielä yksi juttu. Aikaeromme Suomeen on enää neljä tuntia. Me siirryimme kesäaikaan viikkoa ennen kuin Suomi siirtyi talviaikaan. Joten skypetellessä ei tarvitse niin paljon vahdata enää kelloa ja arvuutella, vieläkö täällä nukutaan. Aamu-unisia kun ollaan, tai ainakin minä olen. Jokuhan meillä nousee aamuisin aina töihin.

Kuvitusta kirjoituksiin

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla kuvan päältä. Ainakin minun läppärillä. Tämä muutamalle hyvälle ystävälle ja sukulaiselle tiedoksi.



Myytävänä Globoja ja juomaa, kuljetuksella

Leblonin rantaa

Laitan nyt muutaman kuvan, eli menen tällä kertaa blogihommissa siitä, missä aita on matalin. Ruotsalaisia voi syyttää kaikesta saamattomuudestani. Kirjottavat pahukset niin hyviä dekkareita, että kaikki aika menee lukiessa. Olen ollut nenä kiinni kirjassa lähes yötä päivää, kun en malta jättää kesken. Nyt Suomen kirjamessujen aikaan on ollut tosi hyviä e-kirjatarjouksia, jotka olen hyödyntänyt. Arvelen kuitenkin, että voisi olla hyvä tehdä välillä muutakin kuin lueskella viihdyttävää kirjallisuutta. Katsotaan nyt, saanko tämän ajatuksen siirrettyä toiminnan tasolle.

Nämä kuvat ovat tästä meidän lähirannalta Leblonista, ja pari viimeistä clubiltamme, Flamengolta. Kelit ovat täällä lämmenneet, ja hiki puskee pintaan, vaikka ei tekisi mitään. Rannalla ei jaksa kauan olla ilman varjoa eikä iho kestä ilman suuria suojakertoimia. Huomasin, että  olen hatun tarpeessa, oikein sellaisen kunnon lierihatun. Shoppailua on jälleen odotettavissa, eikähän minulla mitään sitä vastaan ole :-)

Päivä lopussa...kuljetusyksikkö työssään.

Jonossa

Brasilialaiset rakastavat jonottamista. Ei ole väliä, mitä jonotetaan, kunhan vain jonotetaan. Ja tämän totesi paikallinen asukas, kun kävimme syömässä ravintolassa. Jonotimme pöytää lähes tunnin, mutta oli se sen arvoista. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jonossa olemisessa oli puolensa myös, siinä odotellessa otettiin juomaa ja juteltiin mukavia. Päivä oli sunnuntai, joka täällä on viikon ensimmäinen päivä. Tapahtumapaikka oli paikallisen tavaratalon yläkerta, joka on pyhitetty ravintoloille. Odottelujuomaa tarjoillaan siihen ravintolan ulkopuolelle, niin kuin paikallisissa ravitsemusliikkeissä on tapana. Jos ei sisään mahdu, aloitetaan tarjoilu vaikka kadulle. Niin se jonottaminen sujuu miellyttävästi, eikä kukaan valita. Voi vaikka kehuskella, että me rakastetaan jonottamista!

Jonoja täällä muodostuukin moneen paikkaan. Lottojonot ovat erityisen suosittuja, vaikka en ole huomannut niissä mitään tarjoilua olevankaan. Rannalla jonotetaan vessoihin ja hiekalle kyhättyihin suihkuihin. Sunnuntait ovat erityisen suosittuja rantapäiviä, liikenne rantakadulla on rajoitettu ja ajoväylät pyhitetty jalankulkijoille. Rannalla oleillaan perheiden ja ystävien kesken, istuskellaan hieman rähjäisissä rantatuoleissa jutustellen ilmeisesti mukavia. Ainakin naurua riittää ja iloisen kuuloista puhetta. Rantatuolit ja huivit hietikolla ovat vieri vieressä, mutta kukaan ei vaikuta valittavan. Kaikille riittää tilaa, vaikka omaan reviiriin tottuneelle ei siltä aina tunnu. Alkuun oli vaikea sopeutua, että kosketusetäisyydelle hietikolle joku perustaa leirinsä. Enää siitä ei viitsi välittää, ja aina voi tulla uudelleen rannalle, jos läheisyys alkaa ahdistaa. Yritän muistaa, että Riossa on noin 7 miljoonaa asukasta, joten ruuhkaakin riittää. Myös sinne, missä minä olen.

Rauhassa jonottaminen ei tässä maassa ulotu liikennekäyttäytymiseen asti. Liikenne kulkee jonoissa ruuhka-aikoina, joita täällä riittää, mutta ei mitenkään rauhallisesti. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Brasiliassa ei ole minkäänlaisia liikennesääntöjä. Jos on moottorikäyttöinen ajoneuvo, voi ajaa niin lujaa, kun kulkupeli kulkee. Vilkkuja ei tarvitse käyttää. Voi laittaa hätävilkut päälle, jos haluaa osoittaa muille, että minä menen nyt kaikista ohi. Ja kaksipyöräiset motoristit ovat oikeutettuja ohittamaan hidastelevan liikenteen keskeltä, oikealta tai vasemmalta, ja milloin vain. Usein näkeekin, että nämä urheat motoristit ajavat ajoväylällä keskiviivan tuntumassa silloin, kun muu liikenne on pysähdyksissä tai jostain syystä matelee. Hengenvaaralliselta näyttävää touhua, mutta rohkeat kuljettajat uhmaavat vaaroja päästäkseen ruuhkasta eroon. Vaikka palaisi punainen liikennevalo, ja jalankulkijoille vihreä, saattaa pysähtyneiden autojen välistä kaasuttaa helleasuinen motoristi kohtaloaan ja jalankulkijoita uhmaten.

 Saattaa olla, että vaikutan pilkunviilaajalta, kun haluaisin ylittää suojatien rauhassa, silloin kun vihreä valo palaa. Voi olla, että vanhassa päässäni alkaa vauhti pakottaa taksin kyydissä, joka on päättänyt tehdä uuden ajoennätyksen. Eikä hämäränäkönikään ole enää priima, kun olisi kiva, jos pimeällä käytettäisiin ajovaloja. Kuuloni on sen sijaan kohtalainen ja refleksit toimii; hyppäykset sivulle, eteen sekä taakse ovat jo tuttua käytöstäni torvien töristelyn keskellä.

 Mutta siinä on ideaa, että viikko aloitetaan sunnuntailla. Suomessa sunnuntai on ollut itselleni päivä, joka on tylsä ja ennakoi työviikon alkua. Eli olen jo ennakkoon märehtinyt sitä, että seuraavana päivänä tarvitsee mennä töihin. Täällä sunnuntai on pyhitetty perheelle, kavereille, ja hauskan pidolle. Istuskellaan katukuppiloissa myöhään iltaan, käydään syömässä hyvin ja aloitetaan viikko virkistäytymällä tehden sellaisia asioita, joista nautitaan. Brasiliassa aloitetaan viikko mukavasti hyvässä seurassa. Eikä vielä mietitä työntekoa ollenkaan. Sen toivon voivani säilyttää täältä oppina, kun joskus pitää palata töihin, sunnuntain brasilialaiseen tapaan.

Ötököitä ja muutakin mukavaa

Olemme saaneet pienen pieniä vieraita. Emme ole toivottaneet tervetulleiksi näitä mustia, noin millimetrin pituisia, lentäviä tai hypähteleviä otuksia. Sen sijaan olen sumutellut niiden päälle myrkkyä ja olen ahkerasti litistellyt niitä aina tavatessani, en kylläkään rakkaudesta. Yleensä nämä vierailijat viihtyvät jalkaterien päällä, eikä niitä juurikaan huomaa. Ne ovat taitavia jättämään jälkiä käynnistään, sellaisia punaisia, erittäin kutiavia pieniä pahkuroita, vieri viereen aseteltuna. Minun jalkaterät näyttävät siltä, kuin niihin olisi iskenyt tuhkarokko. Ja voin vakuuttaa, että ne kutiavat oikein tosissaan, etenkin yöaikaan. Ja, olen käyttänyt kortisonirasvaa, joka on täysin tehotonta tähän vaivaan.

Menin sitten paikalliseen apteekkiin hakemaan antihistamiinia, joka voisi auttaa kutinaan ja samalla helpottaa yöunta. Olin valmistellut mielessäni ja Googlen kääntäjän avulla, puhetta, jonka seurauksena toivoin saavani setiritziiniksi kutsuttua lääkettä. Suomessa sitä myydään kauppanimellä Zyrtek, esimerkiksi. Rion apteekeissa myydään monenlaista tavaraa, mukaan lukien lääkkeitä, vähän niin kuin Suomessakin. Osa tavaroista, kosmetiikasta ja päänsärkytableteista on saatavilla itsepalveluna hyllystä. Osa taas haetaan erillisen tiskin takaa ilmeisesti farmaseuteilta, tai lääketyöntekijöiltä. Tämä antihistamiini kuului niihin, jota ei löytynyt hyllystä suoraan.

 Ei auttanut muu kuin ottaa harjoiteltu puhe käyttöön. Ei sitä tietenkään työntekijä ymmärtänyt, vaikka kuinka yritin portugaliksi sanoa cetiritsin. Suhauttelin ceetä ja ässää ja piirtelin ilmaan kuvioita, joiden arvelin kuvaavan kyseistä lääkettä. Ystävällinen työntekijä jopa kysyi vieressäni olevalta asiakkaaltakin, että mitähän tuo eukko mahtaa tarkoittaa. Asiakaskin pyöritteli päätään, ei ymmärrä, ei ymmärrä. Tai sitten he vaan arvelivat yhteistuumin, että tuo nainen on hullu. Yritin vielä sitten suhautella ja toistella samaa sanaa, kunnes tämä asiakas sai väläyksen, ja sanoi cetiritsin, lisättynä jollain loppupäätteellä, jota en muistanut Googlen translatorin minulle kertoneen. Viimein, jonkin ihmeen saattelemana, lääketyöntekijäkin ymmärsi, mitä etsin. Hän toi minulle pullollisen haluamaani lääkettä. Siis pullollisen jonkinlaista nestettä, jonka kyljessä luki cetiritsina. Kuvailin tablettia ja pilleriä kaikenlaisilla käsimerkeillä, johon sain vastaukseksi nao, ei ole. Vain nestemäisenä tätä tavaraa löytyy tästä apteekista. No, eihän siinä mitään, maassa maan tavalla on mentävä. Lasten lailla nautiskelin muutamana iltana banaanin makuista Zyrtekin korviketta (pahaa!), ja sain nukuttua kohtalaisen hyvin ilman kutinaa. Pikku punaiset paukamat kyllä pysyvät jaloissa edelleen sitkeästi.

Täällä on muuten työllisyystilanne hoidettu hienosti. Olen seurannut useassa kaupassa tavaran myyntiketjua. Ostaessani pullollisen shampoota minua palveli kolme ihmistä. Ensin valitsin shampoon ihan itse hyllystä. Sitten hyllyjen vieressä seisova henkilö kiikutti tulevan shampooni toiselle henkilölle, joka kirjoitti jonkin lapun shampoosta. Tämän lapun kanssa menin kassalle, jolle maksoin tuotteen, jonka sitten sain omakseni, paketoituna pussiin. Sitä en huomannut, olisiko neljäskin henkilö liittynyt ketjuun, ja pakannut pullon. Aikaahan tämä kaikki vie, kaupassa asiointi ei ole ollenkaan nopsa juttu täälläpäin maailmaa. Mutta ei täällä mikään muukaan asia vaikuta olevan kovin kiireinen. Paitsi liikenne, mutta se on ihan oma juttunsa.

 Myös ravintoloissa on panostettu henkilökuntaan, jota kuljeksii paikalla runsaasti. Jokaisella vaikuttaisi olevan oma tehtävänsä. Kävimme kahvilla paikallisessa konditorian tapaisessa paikassa. Yksi tarjoilija otti tilauksen vastaan. Yksi henkilö näytti laittavan tilausta tiskin takana tarjottimelle. Tiskin taakse tuotteet toimitettiin keittiöstä, jossa lienee henkilökuntaa lisää. Yhdelle henkilölle vietiin tilauksesta laskutustiedot, hän istui kassan takana. Sitten oli vielä henkilökuntaa siivoamassa lattioita ja pöytiä. Täytyy kyllä sanoa, ettei täällä ole koskaan tarvinnut ravintolassa odottaa tilauksen saapumista kovin kauan. Ja, suurin osa tarjoilijoista on miehiä. Naisiakin on ravintoloissa töissä, mutta huomattavasti enemmän miehiä seisoksii ympäri ravintolaa. Eikä syöminen maksa ravintolassa täällä yhtään enempää kuin Suomessakaan, ehkä jopa hieman edullisempaa voi olla. Kaksi ihmistä syö hyvän ja ison pihvin lisukkeilla, viinillä ja jälkkärikahvilla noin 80 eurolla. Löytyy täältä tosi kalliitakin paikkoja. Niissä emme ole juurikaan käyneet, jostain syystä.

 Nyt on tuo valokuvaaminen minulta jäänyt lähes kokonaan. Yritän siihen panostaa jatkossa hieman enemmän, jäisi jotain itsellekin muistoksi. Muutakin, kun nämä omat höpinät. Ehkä pitää vielä panostaa myös portugalin kieliopintoihin. Josko jonain päivänä jäisi jotain minun päähän, edes hitunen. Eihän laho puukaan ole täysin menetetty, siihen voi kasvaa hienoja sieniä ja sammalta. Miksei lahoon päähänkin voi jotain tarttua? Enkä nyt ajatellut hilsettä tai täitä, vaikka ötököillä tämä juttu alkoikin.