Yli kaksi viikkoa paluustamme Cidade Maravilhosaan on
hujahtanut tuosta noin vaan. Vähän niin kuin viimeisin matkamme lentokentältä
nykyiseen asumukseemme suorastaan sujahti. Tavoistamme poiketen emme jääneet
odottamaan taksijonoon, vaan otimme kuljettajan, joka tuli auliisti tarjoamaan
palveluksiaan suoraan lentokentän ovelle. Hän näytti keltaista taksiaan vähän
matkan päässä jonottavista ihmisistä, ja päätimme, että tämän otamme. Matka
oli ollut melkoisen pitkä ja jonkin verran jo väsytti. Mahdollisuus päästä nopeasti vaakatasoon
houkutteli.
Taksissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, eikä
kuljettajassakaan. Jos ei nyt oteta lukuun kuljettajan outoa pään nykimistä
sivulle useaan kertaan ajon aikana. Eikä sitä, että jarrua ei autossa tuntunut
olevan lainkaan. Kaasua riitti kyllä. Takakontissakin oli iso kaasupullo. Kyyti
oli kuin pahimmassa b-luokan elokuvassa. Uskomattomalla vauhdilla tämä, jo
keski-ikää käyvä kuskimme, puikkelehti liikenteen seassa. Hän ei sietänyt
yhtään autoa edellään, kaikki ohitettiin, vaikka tilaakaan ei olisi ollut. Kaistan
vaihtaminen lähenteli mielestäni benjihyppyyn verrattavaa jännitystä. En muista
ikinä pelänneeni auton kyydissä niin paljon. Korkeintaan silloin, kun sain oman
ajokortin, ja ne ensimmäiset reissut talvikelillä olivat melko huikeita, jopa
omasta mielestäni. Tämän kuskin kyydissä matkaväsymyskin hellitti hetkeksi.
Puristin kahvaa oven yläpuolella rystyset valkoisina ja lähetin hiljaisia
rukouksia yläkertaan. Ilmeisesti ne kuultiin, koska tässä vielä ollaan. Emme saaneet kuittia saaneet matkasta, vaikka kuski sen elekielellä antoi ymmärtää
kirjoittavansa. Yllättäen kuittipaperi olikin loppu, kun pääsimme perille,
ehjänä ja oikeaan osoitteeseen.
Vauhdikkaasta alusta huolimatta elämä on tasoittunut
melkoisen rauhalliseksi. Mikä ensimmäisellä kerralla oli uutta ja ihmeellistä,
onkin nyt tuttua ja kuuluu päivän rutiineihin. Esimerkkinä rantakävely, jota
edelleen harrastan. Onhan meri hieno edelleen, samoin kilometrien pituiset
hiekkarannat ovat upeita. Mutta ne nyt on jo kävelty moneen kertaan, eivätkä
aiheuta minussa enää hurmioitunutta huokailua tai sielun väristyksiä. Jylhät
maisemat ovat edelleen hienoja katsella ja ihmiset rannalla tuovat päivän
lenkkeilyyn oman mausteensa. Enkä valita yhtään aurinkoisesta ja lämpimästä
ilmanalasta, jossa saan marssia, varpaat ihanasti sannassa. Pakko vielä kehua
ruokaa täällä, joka on todella hyvää ja monipuolista.
Liityin paikalliseen jalkapalloseuraan, Clube de Regatas do
Flamengoon, jonka jäsen olen nyt ollut yli viikon. Minua ei ole vielä kutsuttu
pelaamaan mitään paikkaa joukkueessa, jota hieman ihmettelen ;-) Juttu oikeasti
on niin, että Riosta on todella vaikea löytää uima-allasta, jossa voisi
tavallinen pulliainen käydä uimassa. Täällä on paljon erilaisia clubeja, joihin
voi ostaa jäsenyyden. Jäsenyys on yleensä elinikäinen, ja siitä joutuu
pulittamaan noin tuhat euroa. Lisäksi tulevat kuukausittaiset jäsenmaksut, 100 –
200 euroa joka kuukausi. Sillä hinnalla voisi käydä klubilla vapaasti vaikka joka
päivä ja nauttia klubin tarjonnasta, mitä se sitten onkin. Jäsenyyden voi jättää perinnöksi lapsilleen, tai myydä eteenpäin, vähän niin kuin ennen Suomessa tehtiin puhelinosakkeelle. Joka tapauksessa, tällä hetkellä ei intresseihini kuulu elinikäinen kerhojäsenyys Riossa.
Flamengolla on mainiot urheilualueet noin puolen tunnin
kävelymatkan päässä nykyisestä asunnostamme.
Sieltä löytyvät upeat uima-altaat, joissa riittää pituutta ja leveyttä.
Googlen kääntäjän avulla selvittelin, että heillä on mahdollisuus ostaa ”socio
contribuinte individual”, joka on jonkinlainen kuukausittain maksettava
jäsenyys, jolla voi nauttia klubin tarjonnasta. Jäseneksi liittyminen olikin
sitten oma operaatio, jossa onnistuimme puolison työkaverin suosiollisella
avustuksella. Eli työkaveri selvitti puhelimessa virkailijalle, minkälaista
jäsenyyttä halusimme ja tulkkasi sitten meille mitä meiltä edellytettiin.
Maksu, noin 50 euroa kuukaudessa sisältää vapaan pääsyn urheilualueelle, jossa
uima-altaatkin ovat. Parasta uintiaikaa harrastelijalle selvitellään vielä...
Jotta allasaluetta voisi käyttää, piti käydä lääkärin tarkastuksessa, joka maksoi reilu kolme euroa. Siitä sai puolen vuoden synninpäästön taudeista, jotka voi levitä altaassa. Puoliso, joka myös liittyi klubiin, pääsi saman tien lääkärille. Minä en päässyt, koska minulla ei ollut uima-asua päällä. Tämän lääkärin luo ei voinut mennä alusvaatteisillaan. Ilmoitti nainen, joka vahti lääkärille menijöitä tiukkailmeisenä ennen vastaanottohuonetta. Puolison tarkastus oli lyhyt, lääkäri katsoi kuulemma varpaan välit, ja kirjoitti vapauttavan todistuksen. Puoliso ei tarvinnut uima-asua erikseen. Sai mennä shortseissa. Minä varustauduin seuraavana päivänä uima-asulla mekon alle ja pääsin lääkärille.
Lääkäri oli nuori, mukavan näköinen mies, joka kysyi,
puhunko portugalia. Tähän vastasin, että en, mutta englanti käy oikein hyvin.
Lääkäri sitten takelteli minulle, ettei hän puhu englantia, mutta minä voin
puhua hänelle, hän kyllä ymmärtää englantia. Lisäksi hän hymyili oikein
ystävällisesti. Minä nyökkäilin ja sanoin okay, tai jotain sinne päin. Sitten
lääkäri kysyi, ”skin?”, jonka ymmärsin tarkoittavan ihoa. Kerroin tohtorille,
että ei ongelmia ihossa, sanoin vielä, että olen muutenkin ihan terve. Lääkäri
hymyili ystävällisesti edelleen, ja näytti varpaitani. Työnsin jalkojani
lähemmäs tohtoria, joka hennosti koski paria varpaan päätä, ja mumisi jotakin.
Sitten tarkastus oli ohi. Lääkäri ei halunnut katsoa uima-asuani, minun ei tarvinnut
ottaa edes mekkoa pois päältä. Tohtori olisi ehkä halunnut rupatella enemmänkin,
harjoitellakseen ehkä englannin taitoaan. Minä en vaan keksinyt siinä
tilanteessa mitään puhuttavaa.
Nyt olemme Flamengon jäseniä. Se etu tästä jäsenyydestä
myös pitäisi olla, että jäsenkortti karkottaa pahat pojat. Tämä on kuulemma
niin arvostettu seura, etteivät rosmot ryöstä tämän seuran jäseniä. Toivotaan
niin. Ainakin pidän jäsenkorttia jatkuvasti mukana, vaikka en siihen otettuun
kuvaan kerinnyt yhtään kaunistautuakaan.
