Nähtävyyksiä ihmettelemässä

Minua on hieman laiskottanut. Jouluaattokin hurahti rannalla makoillessa ja uusi vuosi pyörähti käyntiin helteisessä ilotulituksessa Copacabanalla. En ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Onhan tekemistä tietenkin rantakävely, rannalla istuminen ja meripomppelu, joita kaikkia olen harrastanut kiitettävästi.

Meressä ei voi uida useinkaan aaltojen takia. Siellä pompitaan aaltojen mukana rannan turvallisessa läheisyydessä. Sopivaan aaltoon pääseminen on taitolaji, johon olen vasta perehtymässä. Vaarallisista merivirtauksista kertovat kyltit on rannalla lähes joka päivä. Jos haluaa päästä mukavasti pomppimaan aallon mukana, täytyy selviytyä rantaan tyrskyävistä mainingeista. Siihen lienee sukeltaminen paras keino. Voi käydä niin, että edellinen rantautunut aalto paiskaisee sinut huomaamattasi päin tulevaa aaltoa, eikä sulavasta sukelluksesta silloin ole tietoakaan. Päinvastoin, pärskit likaista merivettä suusta ja sieraimista, samalla kun kiskot mummouikkareita ylemmäs ja huomaat persauksen saaneen tukevan hiekkatoppauksen housun sisään. Kuppikoko yläosassa on kasvanut muutaman hiekkadesilitran verran samalla sukelluksella. Joten, kivaa on ollut, ainakin sivustakatsojilla.

 Merivesi ei ole täällä mitenkään lämmintä verrattuna muuhun ilmaan. Riossa alkoi kesä 22.12, samalla kun rakas lapsoseni saapui joulun viettoon tänne. Sen jälkeen ei ole satanut kuin yhtenä päivänä, ja lämpötila on ollut yli kolmenkymmenen yötä päivää. Epätavallista tässä tilanteessa on se, ettei vettä ole satanut. Kesäaika on täällä kuulemma sateisinta aikaa. Päiväntasaajan kieppeillä kun ollaan, pitäisi sadetta tulla melkein joka päivä. Ensi viikonvaihteessa Brasilia siirtyy talviaikaan. Kelloja siirretään yksi tunti taaksepäin. Josko sitten tulisi sadettakin. Kelien viilenemistä ei ole vielä odotettavissa. Vähän myöhemmin, huhti-toukokuussa, voi lämpö pudota jopa kahteenkymmeneenviiteen. Huh. Senhän me jo koimme, kun ensimmäisen kerran tulimme tänne.

Meillä on ollut ilo nauttia sukulaisten seurasta alkuvuosi. Samalla minäkin olen päässyt osalliseksi Rion turistinähtävyyksistä. Kuuluisin lienee Kristuspatsas, jonka juurelle mennään sademetsän läpi junalla. Patsas oli hirmuisen iso ja sen juurella oli todella kuuma. Porukkaa oli pällistelemässä joka tasanne täynnä ja tietenkin kaikki kuvasivat kännyköillä ja kameroilla minkä kerkesivät. Tämän turistikohteen suosittu kuvasuunta oli makuulta patsaan juurelta, kuvattavan pitäessä kämmeniään patsaan kämmenten suuntaisesti vastakkain. Taiteellista, tosiaan. Piti varoa, ettei tallaa kenenkään kuvaajan päälle ruuhkassa.

Minäkin kuvasin tytärtäni, joka ilmoitti, etten ole onnekseni ryhtynyt valokuvaajaksi. En osaa yhtään katsoa kuvakulmia, valotuksia tai ainakaan sitä, että kuvattava ei näyttäisi pulskalta, punaiselta tai muuten vaan sellaiselta, kuin nyt yleensä helteellä näytetään. Hikiseltä ja ryvettyneeltä.  Enkä suostunut menemään makuulle patsaan juurelle. Sen verran surkeita kuvia osasin ottaa, että minut hetkeksi irtisanottiin kuvaushommista. Vai tapahtuikohan se irtisanominen jo edellisellä kuvausreissulla? Junamatkalla korkeuksista alaspäin vaunuun hyppäsi joukko paikallisia muusikoita. Iloiset heput esittivät muutaman reippaan rallatuksen ja laittoivat hatun sitten kiertämään. Ja tytär pääsi tanssahtelemaan soittajien kanssa. Onneksi ei sentään jäänyt kiertueelle pidemmäksi aikaa.

Pao de Acucar oli mukavampi nähtävyys. Taas mentiin korkealle yläilmoihin, mutta tällä kertaa vaijerihissivaunuissa. Vuorilla oli tilaa mukavasti ja näköalat olivat huikaisevat. Sielläkin valokuvattiin. Minä olin ottanut kuvia maasta jalkojeni juurella. Muutama ihan musta kuva oli tullut kohteesta, ja sellainen kuva, jossa oli oranssia. Täydellistä taidetta minun mielestäni, katsoja voi itse päätellä, mikä näistä oli auringonlasku. Tyttärelle en kyllä kaikkia otoksia näyttänyt, ei hän kuitenkaan olisi taiteeni päälle mitään ymmärtänyt. Aurinko muuten laski vuorelta katsottuna ihan yhtä hienosti kuin järven rannalta katsottuna. Ainahan se on vaikuttavaa, kun aurinko näyttää laskevan veteen, vaikka pieneen suomalaisjärveen. Atlantti tai Vesijärvi, sama laskutapa näyttää auringolla olevan.

Santa Teresaan, Rion businesskeskustan lähelle, on chileläinen taiteilija päällystänyt parisataa rappusta erilaisilla laatoilla. Taiteilija on roudannut eri maista kaakeleita ja aloitti päällystystyön joidenkin lähteiden mukaan jo 1990 luvulla. Taiteilijan nimeä en bongannut mistään pikaisella googletuksella. Tytär halusi välttämättä päästä rappusia kävelemään, ja sinne saatiin värvättyä puolison lankomies ja siskokin. Helle oli kova ja rappusia riitti. Sukulaismies Vantaalta löysi kaksi suomalaista laattaa, mitä voi jo pitää ihmeenä sinänsä. Laattoja on rappusissa todella paljon, tuhansia varmasti. Suurempi ihme oli se, että me kaikki yli viisikymppiset kävelimme raput ylös ja vielä alaskin, kiiveten välillä rappujen tasanteille rakennetuille korokkeille kuvattavaksi. Minäkin sain ottaa muutaman kuvan.

Naapurissamme on katsomisen arvoinen paikka Dois Irmaos parque, puisto, joka on rakennettu vuoren rinteelle, jonka nimi on suomeksi Kaksi veljestä. Toista vuoren huippua olen kuvannut parvekkeeltamme, siellä on usein myös vuorikiipeilijöitä. Kiipesimme sinne tyttären kanssa helteisenä aamupäivänä. Emme kuitenkaan vuoren rinnettä pitkin talttojen ja köysien kanssa, vaan siksaktietä parin kilometrin matkan ylöspäin. Saimme nauttia lähestulkoon ilman seuraa upeista näköaloista yli Rion mielettömän kauniin kaupungin. Reissusta ei tarvinnut maksaa mitään, päinvastoin, saimme ihan ilmaiseksi poltettua miljoona kaloria kiivettyämme yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Sain kunnian ottaa tyttärestä muutaman kuvan tällä reissulla, kun kukaan muu perhekunnastamme ei suostunut kiipeämishommiin sunnuntaipäivän ratoksi.

 Turistioppaana toimiminen oli niin rankkaa, että seuraavan sukulaisryhmän tultua en enää nähtävyyksiä lähtenyt katsomaan. Rantaelämää jaksoin viettää useita tunteja päivässä sukulaisten seurana. Järjestin myös pienen iltashown asunnossamme matkailijoiden iloksi. Siskoni löysi aamulla hedelmävadista oudosti nakerretun banaanin. Kukaan ei tunnustanut, että olisi pureskellut banaanin päätä kuorineen, tai muutenkaan kaivellut sitä. Sisko arveli, josko lintu olisi käynyt sisällä. Ei ollut, vaan kävijä selvisi samana iltana. Etenkin 12-vuotias Kotkanpoika riemastui, kun keittiötuolillamme istui ilmielävä rotta. Minä tietysti hieman kiljaisin, kun satuin olemaan ensimmäinen, joka rotan näki. Rotta luultavasti pelästyi yhtä paljon kuin minäkin ja vilisti nopeasti hyllykön taakse piiloon. Paikalla olleet miehet hakivat harjoja aseiksi, mutta rottaa ei saatu esille, vaikka kuinka lattiaa lakaistiin. Hyllyn takaa löytyikin rotan mentävä kolo seinässä. Kotkanpoika muisti kertoa kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, että Saila huusi ja karkotti rotan piiloon.

 Varustauduimme rottajahtiin seuraavana yönä järein asein. Talon yleismieheltä löytyi myrkkyjä, joiden tarkoitus oli koitua rotan tuhoksi. Rotankolon eteen laitettiin torajyviä tai jotain. Ovimies leipoi pieniä papanoita juuston sisään, joiden kertoi olevan todella tehokkaita. Juusto jätettiin syötiksi keittiön lattialle. Olohuoneen ja keittiön ovet suljettiin yöksi, samoin makuuhuoneiden ovet ja ikkunatkin. Meidän makuuhuoneestamme löytynyt tuore rotan uloste ei houkuttanut enää ikkunoiden aukipitoon.

Yö tuli nukuttua hieman huonosti, rottamaisia unia nähden. Kotkanpoika oli laittanut huoneensa oven lukkoon asti. Rotat ovat tunnetusti taitavia avaamaan suljettuja ovia. Aamulla puolisolla oli aikainen lähtö töihin, ja nousin keittelemään kahvia hyvissä ajoin. Keittiöön meno hirvitti. Avasin oven varovasti, melkein jo arvaten mitä vastassa olisi. Siinähän se musta veijari makasi, juuston vieressä ketarat sojossa, häntä suorana. Kuollut, toivottavasti, ajattelin ja päätin kiertää otuksen hyvän matkan päästä. Ei se liikahtanutkaan. Laitoin kahvin tippumaan ja odottelin apuvoimia suihkusta. Ihana sankarini saapuikin melko pian, ja ihmetteli, miksi en ollut korjannut raatoa pois. Hautajaisia ei viitsi yksin pitää, joten puoliso sai kunnian laittaa rotan arvoiseensa muovipussiin ja roskakuiluun. Minä desinfioin lattiat ja Kotkanpoika heräsi ihmettelemään mitä tapahtuu. Harmitteli, kun ei kuvattu kuollutta rottaa. Eipä tullut ensimmäisenä mieleen.

Rottia ei ole asunnossamme enää näkynyt. Rotankolo on tukittu terapiapallolla. Ei sillä, että rotat tarvitsisivat terapiaa, mutta arvelin, että jos pallo siirtyy, osaan olla varuillani rotan suhteen. Torajyvät ovat edelleen huoneen nurkassa lautasella, ja ovimies oli teurastanut toisenkin rotan autotallista. Tai myrkyttänyt, joka tapauksessa toinen mustaturkki oli autotallissamme saanut lopullisen häädön. Nyt vaan odotellaan, näkyykö lisää näitä kotieläimiä.  Täytyy myöntää, että hieman erilailla kuuntelen rasahduksia illan pimeydessä yksin ollessani.

 Vieraat ovat toistaiseksi poistuneet näistä eläimellisistä olosuhteista. Seuraava urhea Rion kävijä, tulee vajaan kahden viikon kuluttua.  Silloin Rio on takuulla täynnä sambaa ja hikisiä ihmisiä. Karnevaaleihin valmistautuminen on jo alkanut, istutuksia katujen varsilla on suojattu verkoilla ja kepeillä. Bajamajoja on ilmestynyt rannoille ja sambakoulut ovat antaneet esimakua tulevasta sunnuntaisin rantakadulla. Ymmärtääkseni mieletöntä meteliä ja meininkiä on luvassa reilun viikon ajan täällä Riossa, alkaen 28.2.2014.

 Päivät kuluvat huolestuttavan hyvin, vaikka minulla ei ole mitään aikataulutettua menoa. Siis ei tarvitse lähteä aamulla töihin ja viettää siellä kahdeksan tuntia päivässä, työnantajan maksaessa menetetystä vapaa-ajasta pienen korvauksen. Nyt ei sitten sitä korvaustakaan ole näkynyt, se ehkä hieman harmittaa. Olen sisäistänyt eläkeläisen päivärytmin oikein mainiosti. Pitäisi vain saada sitä eläkettä. Voisiko anoa eläkettä sillä perusteella, että osaa jo olla eläkkeellä? Vuorotteluvapaata en varmasti enää toista kertaa saa, ja tämä ensimmäinen alkaa lähestyä uhkaavasti loppua. Yli puolet jo kulutettu!  No, en mieti sitä vielä, onhan melkein puolet vielä jäljellä. Muutama nähtävyyskin jäi kuvaamatta, josko sitten seuraavassa kirjoituksessa. Jos nyt vielä viitsin kirjoitella.